Nyt mä sen tein!
Olen jo vuosia miettinyt, että pitäisi ruveta kirjoittamaan blogia. Kuka enää kirjoittaa ajatuksiaan superhyperyksityiseen, lukolliseen päiväkirjaan, jota säilyttää patjan alla tai jossain muussa idioottivarmassa piilopaikassa ja jota ei jaksa eikä halua myöhemmin ikinä lukea? Tai jos feng shui -puuskan myötä järjestää kaapin ylimmältä hyllyltäkin tavarat järjestykseen ja törmää vanhoihin päiväkirjoihin ja sormien lomasta uskaltaa niitä vähän kurkata ja jos ei heti kuole häpeästä tai naurusta, niin muillehan ne päiväkirjan jutut haluaisi heti kiikuttaa näytille. Vähän niin kuin kissa, joka ylpeydestä pörheänä kantaa hiirenraatoa näytille, minäkin voisin kantaa päiväkirjojani muiden ihasteltavaksi/kauhisteltavaksi – katsokaa, tässä on todiste siitä, että kun 5.6.1994 riitelin siskoni kanssa niin SE oli syypää kaikkeen, tässä lukee niin! Ja oho, haluaisikohan mun yläasteaikainen ihastus tietää, että 12.11.1995 se on aivastanut koulun pihalla kahdella peräkkäisellä välitunnilla!?
Niin hyödyllisiä nuo vanhat päiväkirjat.
Ei, blogi sen olla pitää. Blogi on näppärämpi; käsi ei väsy ja onhan tämä touhu paljon interaktiivisempaa kuin päiväkirjaan ranne krampissa kirjoittaminen. Voi sitä huudon määrää, jos joku perheenjäsenistäni tai kavereistani olisi mennyt päiväkirjani marginaaliin kirjoittamaan kommentteja! Blogi taas tarvitsee niitä kommentteja elääkseen.
Miksi aloitan nyt juuri tänään kirjoittamaan blogia, kun sitä ajatusta olen hautonut niin monta vuotta? Siksi, että vauva nukkuu, on siis hetki omaa aikaa. Siksi, että aurinko paistaa ja kesä on tulossa. Siksi, että en jaksa juuri nyt purkaa muuttolaatikoita. Siksi, että kahvia hörppiessä on mukava kirjoitella jotain.
Olisin voinut kirjoittaa blogia, kun seikkailin naiivina au pairina Irlannissa vuonna 2003. Tai kun ehkä vielä naiivimpana amatööritarjoilijana seikkailin Italiassa kesällä 2005. Olisin voinut kirjoittaa blogia hurjasta selviytymistaistelustani lukuvuonna 2010 – 2011, kun suoritin opettajan pedagogiset opinnot harjoitteluineen päivineen ja pyöräytin samalla gradun. (Nyt pari vuotta myöhemmin aika on sen verran kullannut tuota vuotta, että voin silmät kirkkaina väittää ”pyöräyttäneeni” sen gradun. Tuolloin sopivampia verbejä olisivat olleet vaikkapa äheltää, tuskailla, jumittaa, vaipua epätoivoon.) Siitäkin olisi ollut hauska kirjoittaa, kun vastavalmistuneena opettajana lähdin Raumalle opettamaan englantia alakoululaisille. Taisivat alakoululaiset opettaa minua enemmän. Raskausblogiakin olisi ollut kiva pitää ja vauvablogia. No, vauvasta ehdin varmasti kirjoittamaan vielä, sehän on vasta kymmenen kuukautta vanha. Ja eiköhän niitä aiheita löydy muitakin ihan tästä tämänhetkisestä elämästä.
Kuten tänäänkin – näin paljon tekstiä ei oikeastaan mistään asiasta.