Mies heräsi eilisaamuna esikoisen sängystä kuuluvaan hihittelyyn ja rohinaan. Tyttö makasi sängyssä selällään, toinen polvi koukussa ja toinen jalka rennosti toisen päällä, kädet niskan takana.
”Mitä sä teet?” uninen mieheni kysyi.
”Krooh krooh krooh”, tyttö vastasi hihitellen.
”Mikä ääni tuo on?” mies ihmetteli.
”Se ääni, kun äiti nukkuu.”
”Heh, aijaa. No miltäs se kuulostaa, kun iskä nukkuu?”
Ja päälle armoton kikatus.
Tässä ihan hiljattain innostuimme mieheni kanssa Aurajokilaaksosta. Olin tulostanut Turun kaupungin sivuilta jos jonkinmoista reittikarttaa ja -ohjetta turkulaisten kulttuurimaisemien ihailua varten. Lähdimme liikkeelle polkupyörillä ja pyöräilimme ensin Halistenkoskelle ja sieltä sitten polkuja pitkin Kuralan kampiförille. Olimme molemmat niin ihastuneita kauniista Aurajokilaaksosta, että päätimme tulla uudelleen heti seuraavana päivänä, tällä kertaa oikein kameran kanssa!
Niin. Ihan justhan se oli, ei siitä niin kauan voi olla. Ihan tässä hiljattain tosiaan. Mikä vuosi se nyt mahtoi olla, 2009.
Viisi vuotta sitten.
Se ”heti seuraavana päivänä” olikin sitten vasta eilen. Mutta nyt oli kamera mukana!
Kampiförin tilalle rakennettiin viime vuonna ponttonisilta, jolla esikoinen olisi varmaan viihtynyt monta tuntia. Mutta muuten maisema oli samanlainen kuin aivan hetki sitten vuonna 2009:
