Koska arki kaksivuotiaan tytönkoltiaisen ja pienen vauvan kanssa on niin vaivatonta ja helppoa, keksin hankkia Polar Loop -aktiivisuusrannekkeen muistuttamaan minua olemaan vähän toimeliaampi. Toinen vaihtoehto olisi ollut tatuoida Citius, altius, fortius käsivarteen, mutta tyydyin kuitenkin rannekkeeseen, koska sen saa halutessaan pois.

Miten se aktiivisuusranneke sitten toimii? No, aamulla, kun heräät, napsautat kyseisen stressikkeen kahleen rannekkeen käteesi ja ihailet tyhjänä loistavaa aktiivisuuspalkkia, joka sinun pitäisi huhkia päivän mittaan täyteen. Itse en ole vielä koskaan päässyt edes puoliväliin, mutta kuulin huhuja, että Chuck Norris joskus olisi. Ranneke kertoo otetut askeleet, kulutetut kalorit ja sen, kuinka monta tuntia (!) sinun pitäisi vielä juosta, kävellä tai seistä saavuttaaksesi tavoitteesi. Tavoite määräytyy omien, Polar Flow -ohjelmaan syötettyjen tietojen (kuten esimerkiksi ikä, paino, aktiivisuustaso) mukaan ja – jos olen oikein ymmärtänyt – tavoitteeseen vaikuttaa myös se 10 000 päivittäisen askeleen suositus. 

No, nyt päästään sitten siihen otsikossa mainitsemaani pettymykseen. Niitä on itse asiassa useampi. Ensimmäinen pettymys oli se, että en ole läheskään niin aktiivinen kuin luulin. Olin nimittäin ajatellut, että äkkiäkös minä, vilkkaan uhmaikäisen äiti, ne vaadittavat askeleet kerään. Nehän tulevat täyteen varmaan jo aamukahvin kieppeillä tai viimeistään siinä vaiheessa, kun juoksen kännykkäni napanneen vintiön perässä tai kun käyn hakemassa hänet vessasta ”haravoimasta” (lue: uittamasta lattiakuivainta vessanpöntössä). Kävelen päivittäin jonkin verran myös vauvaa sylissäni hyssytellen tai repussa kantaen – saatan esimerkiksi nukuttaa esikoista ja vauvaa yhtä aikaa päiväunille kolmekin varttia siten, että kävelen makuuhuoneessa edestakaisin vauva kantorepussa. Sitten on tietenkin myös vaunulenkit tai leikkipuistokeikat, jolloin askelia luulisi kertyvän ihan mukavasti.

Vaan kun ei kerry. Eniten askeleita rannekkeeseen kertyi ensimmäisenä käyttöpäivänä, vaikka laitoin sen ranteeseeni vasta lounaan jälkeen. Sinä iltana mittari näytti reilua 7000 askelta. Ei paha vajaasta päivästä, mietin silloin tyytyväisenä. Sen päivän jälkeen askeleita on kuitenkin kertynyt huomattavasti vähemmän, vaikka tuo ensimmäinen käyttöpäivä ei ollut millään tavalla keskivertoa aktiivisempi. Toissapäivänä olin rannekkeen mukaan aivan ennätyksellisen aktiivinen, kun sain täytettyä palkista peräti 42 %. 

Toinen pettymys rannekkeeseen liittyen olikin sitten se oivallus, että se ei laske ottamiani askeleita konkreettisesti vaan tekee niistä arvion, joka puolestaan perustuu liikkeiden taajuuteen, intensiteettiin ja epäsäännöllisyyteen – ja ranteen liikkeeseen. Eikä minulla todellakaan heilu ranteet, kun kävelen ympäri kämppää vauva sylissä tai repussa (jälkimmäisessä tapauksessa voisin kyllä käsiäni heilutella, mutta yleensä taputtelen vauvan takapuolta rytmikkäästi tai tuen reppua molemmilla käsilläni). Ja jos työnnän vaunuja, kädet ovat luonnollisesti työntöaisassa kiinni. 

Kolmas pettymys (tai tämä on oikeastaan vain harmitus) oli se, että ranneketta on hankala ladata. Se toimii jonkinnäköisellä akulla, jota ladataan noin viiden päivän välein. Lataus ei kestä kauan, mutta rannekkeen mukana tullutta magneettipäistä piuhaa on todella ärsyttävä tökkiä rannekkeeseen kiinni – itse en siinä ainakaan kovin helposti onnistu.

Ostin aktiivisuusrannekkeen ennen kaikkea sen vuoksi, että toivoin sen motivoivan minua kävelemään hiukan enemmän. En arvannut, että minun pitäisi kävellä suurin piirtein puolet enemmän kuin mihin olen tottunut. Tai sitten kävellä niin heiluvin rantein, että ranneke varmasti tajuaa, että ”nyt se tulee, nyt se kävelee”. 

Mutta vaikka ranneke onkin lokeroinut minut sohvaperunakategoriaan, olen pari kertaa silti kokenut onnistumisen riemua sen kanssa – onnistuessani huijaamaan sitä. Tänään esimerkiksi esikoisen nukahdettua päiväunilleen ja vauvan uinuessa repussa, keitin itselleni kupillisen kahvia ja seisoskelin keittiön työtason äärellä naistenlehtiä selaillen ja korvapuustia mussuttaen. Ja rannekeparka varmaan hykerteli mielessään, että jee, nyt se laiskiainen sentään on pystyasennossa! Eikä se hölmö tajunnut, että itse asiassa minä rentouduin! 

Ei niin aktiivinen mutta sitäkin trendikkäämpi minä (kuka muuten tunnistaa, mistä lehdestä kyseinen aktiivisuusrannekejuttu on…?)