Minä ja mieheni olemme molemmat tainneet olla käsi ojossa siinä jonossa, jossa täsmällisyyttä on jaettu. (Harmi, ettei meistä kumpikaan hoksannut hakea mitään sieltä laarista, josta olisi saanut pitkäpinnaisuutta. Jos geeneissämme virtaisi edes hitunen lehmänhermoisuutta, ehkä jälkikasvummekaan ei olisi niin tulisieluista.)

Olemme siis varsinainen herra ja rouva Aika, pariskunta, joka saapuu pelipaikalle hyvissä ajoin (ei kuitenkaan liian aikaisin vaan juuri sopivasti). Olen välillä leikilläni pohtinut, että onkohan myöhästyminen minulle jonkinlainen fyysinen mahdottomuus. Kroppani nimittäin on sekin hyvin täsmällinen: elimistöni esimerkiksi tiesi aina Vau.fi-sivustoakin paremmin, millä raskausviikolla kuului kärsiä närästyksestä, milloin selkävaivoista ja milloin kuului nähdä vauvanhoitoon liittyviä painajaisia. Näyttää myös siltä, että olemme iskostaneet täsmällisyys on hyve -ajattelun myös lapsillemme, sillä molemmat ovat vastasyntyneestä lähtien suhtautuneet kellontarkalla vakavuudella erilaisiin kehitysvaiheisiin. Kuuden viikon ikäinen kuopuksemme esimerkiksi on ottanut hyvin tosissaan vauvan itkuisuuteen liittyvät aikamääreet:

Vauvan itkuisuus alkaa lisääntyä kaksiviikkoisena – check! Vauvan itkuisuus pahenee neljän viikon iästä lähtien – check! Vauvan itkuisuus on pahimmillaan kuuden viikon iässä – check check check! (Vauvan itkuisuuden pitäisi osoittaa jonkinlaisia laantumisen merkkejä kahdeksan viikon iässä – toivottavasti sekin on sitten CHECK.)

Jostain luin sellaistakin, että kuuden viikon iässä vauva jättää taakseen vastasyntyneen uneliaisuuden ja alkaa kiinnostua ympäröivästä maailmasta. No, tämäkin kohta on toden totta toteutunut myös meillä, sillä vauva on tässä parin päivän aikana ollut suorastaan haltioitunut milloin mistäkin näkemästään asiasta: pukluharso – vautsivau! Harmaa sohvatyyny – niin siistii! Matto – oih miten kiinnostavaa! Yritä siinä sitten nukuttaa vauvaa, kun toinen hymyilee lähestulkoon stubbmaisella innokkuudella nähdessään jotain niinkin kiehtovaa kuin verhot.

Ihana vauva. (Ja oikeasti aika helppo – syö hyvin, nukkuu pääasiassa hyvin, hymyilee lempeästi ja ääntelee pehmeästi. Jos väsy ei pääse liian kovaksi, eikä vatsaa väännä, on kuopus melkoisen hyväntuulinen ja leppoisa tapaus. Kunpa minäkin olisin.)