Imetyshientuoksuiset ja hormonihuuruiset terveiset! Siinä on kuulkaa fysiikka koetuksella, kun kroppa samanaikaisesti toipuu synnytyksestä, kerää hurjaa vauhtia maitoa varastoon, kärsii kolmen yön nukkumattomuudesta ja tekee sen kaiken yli kolmenkymmenen asteen lämpötilassa. 

Hassua, että pieni vauvamme on ollut maailmassa vasta kaksi ja puoli vuorokautta ja silti tuntuu siltä, että tässähän on oltu tuttuja jo iäisyys. Unikeonpäivänä syntynyt peikkotukka nukkua posotti eilen melkein koko päivän, mutta valvoikin sitten virkeänä aamuyöhön asti maidon- ja seurannälkäisenä. Hiukan harmittikin, että piti mennä vauvalle sanomaan yhtään mitään koko unikeonpäivästä, kun tyyppi nyt näyttää luulevan, että hänen tehtävänsä on esittää unikekoa juuri päiväsaikaan. No, pääasia, että uni maistuu!

Kuten monet edelliseen postaukseen kommentoineet huomauttivatkin, selvästi kannatti rykäistä miehen vapaat käyntiin supertehokkaalla lomalauantailla! Vaikka supistukset loistivatkin päivällä poissaolollaan, ilmestyivät ne kuitenkin kuvioihin lauantai-iltana kymmenen maissa ja se oli menoa sitten. Supistukset tuntuivat ensimmäisen tunnin ajan lähinnä hetki hetkeltä voimistuvana alaselkäsärkynä, joten viihdytimme mieheni kanssa toisiamme pähkäilemällä, että onkohan se synnytys nyt käynnistynyt vai ei. Kun ensimmäisen kerran siirryin keinuttelemaan itseäni pöydänreunaa vasten, mies totesi ilahtuneena, että ”noinhan sä teit viimeksikin!” ja se valoi uskoa siihen, että kyllä tässä nyt ainakin jotain tapahtuu. Mies soitti vahtivuorossa olevalle äidilleen, että tämä tietäisi jo hiukan varautua mahdollisen h-hetken lähestymiseen. Koska olin kuullut tarinoita nopeasti edenneistä uudelleensynnytyksistä, lähdimme lopulta synnärille melko aikaisessa vaiheessa, vähän niin kuin varmuuden vuoksi, vaikka kotonakin olisin vielä jonkin aikaa pärjännyt.

”Käyrillä” istumisen ja sisätutkimuksen jälkeen kävimme kätilön kanssa hiukan läpi synnytystoiveitani. Tässä vaiheessa, kun mieleni oli vielä kohdunsuuta avoimempi, totesin kätilölle, että en ole varma, haluanko tällä kertaa epiduraalia ollenkaan. Kätilö ehdotti ammetta, ja päätin ottaa tarjouksen vastaan keinuteltuani ensin hetken jumppapallolla ja huristeltuani ”rollaattorilla” edestakaisin pitkin synnytysosaston käytävää. Käytössä oli myös yllättävän tehokas akupainanta, joka yksinkertaisesti tarkoitti vain sitä, että mies paineli alaselkääni supistuksen aikana. (Olin aiemmin itse luullut, että akupainanta olisi jotain monimutkaisempaa.)

Ammeen täyttyminen kesti iäisyyden, mutta menin sinne istumaan jo valmiiksi, koska sain kuitenkin siinä samalla suihkutella alavatsaani kuumalla vedellä. Ammeessa istuessani ja supistusten voimistuessa mieleeni rupesi ensimmäistä kertaa hiipimään pieni kauhu siitä, että selviänkö tästä koettelemuksesta uudelleen. Oloni oli aika vastahakoinen, olisin vain halunnut palata kotiin nukkumaan ja unohtaa koko jutun. Jokainen uusi supistus toi mieleen muistoja edellisestä synnytyksestä, ja yhtäkkiä tajusin, että tässähän joutuu kohta kärsimään oikein urakalla. Kun ensimmäiset järkyttävän tuskalliset, viiltävät supistukset iskivät kimppuuni, enkä päässyt enää omin voimin ammeesta ylös, olin pienen hetken valmis heittämään pyyhkeen kehään ja vaatimaan sektiota. (Ihan kuin olisin sellaisen saanut.) Olin jo aiemmin todennut miehelleni, että epiduraalin suhteen on tapahtunut pieni asennemuutos: mitä pikemmin, sen parempi.

Kivut olivat tässä vaiheessa aivan järkyttävät. En edes tajua, että miten ne supistukset olivatkin jo niin viiltävän kipeitä, sillä en ollut kuin reilun neljä senttiä auki! Olin neljä senttiä auki esikoisen kohdalla jo synnärille saapuessani, enkä silloin edes tarvinnut vielä mitään kivunlievitystä. Nyt sen sijaan huusin kivusta ja hädin tuskin pääsin kapuamaan vuoteelle. Kätilö sanoi, että tämä on kuule nopeaa toimintaa tästä eteenpäin, mutta en uskonut häntä, koska neljä senttiä tuntui tosiaan niin mitättömän pieneltä. Mutta nopeasti se homma siitä sitten vain eteni. Sain epiduraalin, jonka vaikutusta odotellessa hengittelin ilokaasua, joka ei kyllä paljon auttanut. Mutta se epiduraali, ah autuutta. Esikoista synnyttäessäni en kokenut epiduraalia järin tehokkaaksi, mutta tällä toisella kierroksella tajusin, miksi sitä niin ylistetään ja hehkutetaan. Se vei oikeastaan kaiken kivun pois. Lisäksi se tällä kertaa taisi myös vauhdittaa avautumista, sillä kun kätilö teki uuden sisätutkimuksen, hän totesi, että olen oikeastaan valmis ponnistamaan sitten, kun siltä tuntuu. Avautuminen neljästä sentistä kymmeneen senttiin oli tapahtunut kyllä käsittämättömän nopeasti (ja hyvä niin!). 

Koska esikoisen maailmaan ponnistaminen oli jäänyt vähän kummittelemaan mieleeni, suhtauduin ponnistusvaiheeseen ensin aika epäluuloisesti ja peloissani. Mutta jotenkin kätilön onnistui vakuuttaa minut siitä, että ei tämä ole ollenkaan niin paha rasti kuin luulen, eikä se onneksi ollutkaan. Ponnistusvaiheen hankalin kohta oli supistusten harva väli – oli aika turhauttavaa suurin piirtein rummutella sormillaan sairaalasänkyä ja odotella, että koska pääsee taas hommiin. Sain kuitenkin supistuksista paljon enemmän tehoa irti kuin esikoista synnyttäessäni ja varmaan viiden, kuuden supistuksen jälkeen vauva olikin jo ulkona. Ihana, suloinen, limainen, parkuva ja niin täydellinen pieni tyttömme. Olemme hänestä ja esikoisestamme niin käsittämättömän onnellisia ja kiitollisia.

Tekisi mieli kovasti kirjoittaa vaikka mistä – siitä, miten esikoinen otti vauvan vastaan; miten hän reagoi sunnuntaiaamuna herätessään siihen, että mamma oli täällä häntä hoitamassa ja miten hän on suhtautunut minuun tässä parin päivän aikana. Ei täällä mitään dramaattista ole tapahtunut ja tyttö tuntuu olevan varsin innoissaan vauvasta, mutta kyllä kaikesta huomaa, että maailma on nyt mullistunut ja isosti. Nyt täytyy kuitenkin yrittää vähän levätä ja ottaa iisisti. 

Kiitos kaikille teille ihanille onnentoivotuksista, luin niitä kyyneleet silmissä <3.