Lainasin alkuviikosta kirjastosta Taina Laajasalon ja Silja Salmen vuonna 2012 julkaiseman Kun kolmesta tulee neljä -vanhemmuusoppaan (kiitos Aikavarkaissa-blogille hyvästä kirjavinkistä). Molemmat kirjoittajat ovat perheiden parissa työskenteleviä psykologeja, mikä mielestäni näkyy kirjassa hyvällä tavalla (ei mitenkään korostetusti mutta kuitenkin siten, että kirjoittajien ammattitaitoon on helppo luottaa). Sekä Laajasalolla että Salmella on myös omakohtaista kokemusta siitä, mitä perheessä tapahtuu, kun syntyy toinen lapsi.
Kirja on sen verran helppolukuinen, että ahmaisin sen melkein yhdeltä istumalta. Puoliväliin päästyäni olin jo melkoisten tunnekuohujen vallassa ja pyyhin pelon- ja surunsekaisia kyyneleitä silmistäni – voi meidän taaperoparkaa, näinkö rankkaa tästä tulee, voi meidän kultapalaa, onko kaikki nyt pilalla, yhyyyyyyyyy. Toki olin tiennyt jo etukäteen, miten kova paikka vauvan syntymä esikoiselle on, mutta jotenkin sen kaiken tutkimustiedon näkeminen paperilla sai minut hetkeksi pois tolaltani. Sinänsä ristiriitaista, koska olin tosiaan jo ennen tähän kirjaan tarttumistakin hyvinkin tietoinen siitä, että esikoisen maailma jos ei nyt romahda niin mullistuu melkoisesti varsinkin alussa, kun äiti on kiinni vauvassa ja perheessä asuu yhtäkkiä pieni mutta äänekäs tunkeilija, joka kilpailee äidin ja isän huomiosta.
Surunsekaiset kyyneleet tulivat siis siitä, että esikoinen, jota rakastan niin että sydän halkeaa, joutuu väkisinkin käymään läpi kielteisiä tunteita mustasukkaisuudesta pettymykseen ja hämmennyksestä pahimmassa tapauksessa pelkoon siitä, että onko hänet nyt syrjäytetty. Pelonsekaiset kyyneleet tulivat sitten siitä, että kirjaa lukiessani mieleeni muistui niin elävästi se väsymyksen suo, joka oli vähällä nielaista minut vauvavuoden aikana. Esikoisen ollessa 5 – 7 kuukauden ikäinen väsymykseni oli sitä luokkaa, että näin koko maailman aivan harmaana. Taisin olla itsekin aika harmaa. En ole missään vaiheessa unohtanut vauvavuoden rankkuutta, mutta en ole siinä erityisemmin vellonutkaan – paitsi nyt tämän tuoreen lukukokemukseni jälkeen. Olen mestari pelottelemaan itseäni, enkä säästä miestänikään kauhuskenaarioiltani, joiden teemana on nyt viime päivinä ollut paniikki siitä, että miten jaksan leikkiä aktiivisen kaksivuotiaan kanssa ja SAMANAIKAISESTI hoitaa vauvaa? Esimerkiksi tänään taaperon saadessa kiukkukohtauksen siitä, että hän sai vain kolme rusinaa vaatimansa kuuden rusinan sijasta (kuulostaa pieneltä, mutta tyttömme todellakin osaa tehdä kärpäsestä härkäsen), pommitin miestäni vähemmän positiivisilla lausahduksilla kuten ”Ajattelepa tähän sitten se vauva! Joka just herää itkemään! Ja sitten se pitää imettää! Ja sä oot töissä!” (Onneksi mieheni on niin tottunut vuoristoradan lailla toimivaan tunne- ja ajatusmaailmaani, ettei hän varmaan aina edes rekisteröi juttujani.)
Kun rupesimme puhumaan toisen lapsen mahdollisuudesta (vauvavuoden aikanahan olin vielä vakuuttunut, että taapero jää ainokaiseksi), mietimme, että sopiva ikäero voisi olla lähempänä kolmea kuin kahta vuotta. No, raskaustesti näyttikin sitten plussaa nopeammin kuin osasimme kuvitellakaan, joten lastemme ikäeroksi tulee (lasketun ajan mukaan…) kaksi vuotta ja melkein kaksi kuukautta. Laajasalon ja Salmen mukaan kyseessä on yleinen mutta ei erityisen ihanteellinen ikäero. Ilmeisesti yli 3 – 4 vuoden tai alle vuoden ikäero olisi se paras vaihtoehto. Sisaruksen syntymästä aiheutuva järkytys on suurempi 2-5 -vuotiailla lapsilla kuin alle kaksivuotiailla, mutta toisaalta tutkimuksissa on selvinnyt myös, että epäsuotuisasta ikäerostakaan ei aiheudu peruuttamattomia vahinkoja esikoisen kehitykselle ja että mustasukkaisuus ei vahingoita lasta ja että vanhemmilla on taipumus yliarvioida esikoisen sopeutumisvaikeudet. (Itse ainakin kuulun tuohon yliarvioijien leiriin.)
Kirjassa puhuttiin jonkin verran myös siitä, miten toinen raskaus eroaa ensimmäisestä. Kirjoittajien huomio siitä, että toisessa raskaudessa äidillä voi olla huono omatunto sen vuoksi, ettei hän ehdi miettimään raskautta niin paljon kuin ensimmäisellä kierroksella, osui ja upposi, sillä välillä murehdin sitä, etten ole keksinyt vauvalle omaa tuutulaulua, jota laulaisin hänelle iltaisin raskausvatsaani silitellen kuten tein ensimmäisessä raskaudessa. Oman tuutulaulun sijasta vauva saa kuitenkin kuunnella vatsanpeitteiden läpi lukuisia satutuokioita, lastenlauluja ja taaperon kimeähköä ääntä, kun hän käy huikkaamassa napani kautta vauvalle KUKKUU.
Oppaassa annetaan neuvoja siihen, milloin esikoiselle kannattaa kertoa vauvasta. Pikkulasten ajantaju ei tietenkään ole samanlainen kuin aikuisilla, joten laskettu aika ei merkitse lapselle yhtään mitään. Itse olemme puhuneet tytölle, että vauva syntyy loppukesästä, vaikka eihän sekään hänelle mitään tarkoita. On myös tärkeää, että lapsi kuulee juuri omilta vanhemmiltaan perheenlisäyksestä, ettei häntä rupea pelottamaan hylätyksi tuleminen. Kirjoittajat muistuttavat myös siitä, että pieneltä lapselta ei voi vaatia raskauden salassa pitämistä. Salassapitoon liittyen olemme mieheni kanssa pohtineet, että miten mahtaa käydä tulokkaan nimen kanssa – haluaisimme pitää sen salassa ristiäisiin asti, mutta jos esikoinen sen kuulee niin hyvin todennäköisesti hän myös ottaa nimen käyttöönsä, eikä tietenkään osaa ajatella, että vauvan nimi olisi jonkinlainen salaisuus. Emme myöskään halua puhua ristiäisiin asti vauvasta vauvana vaan totta kai kotona ollessamme käyttäisimme sitä nimeä, jonka olemme hänelle päättäneet antaa. (Jos vain osaisimme päättää jostain nimestä…)
Meillä on aina ollut tapana valmistella tyttöä hyvissä ajoin uusiin tilanteisiin tai muuten vain jännittäviin asioihin, mikä onkin osoittautunut toimivaksi keinoksi. Uudesta vauvastakin olemme jutelleet raskauden alkuajoista lähtien, ja esikoinen tuntuu kyllä ymmärtävän, että vatsassani on vauva ja että se vauva tulee meille asumaan. Olemme kertoneet tytölle, että hänestä tulee isosisko ja että vauva on ensin niin pieni, ettei hän vielä osaa leikkiä, eikä edes liikkua. Olemme jutelleet siitä, että aluksi vauva lähinnä vain syö, nukkuu ja itkee ja että vauvalle vaihdetaan vaippa monta kertaa päivässä ja että vauva on usein äidillä tai isällä repussa ja sylissä ja varmaan nukkuukin aika paljon äidin ja isän välissä (alustava suunnitelma tosin on käyttää pinnasänkyä sivuvaununa). Tyttö osallistuu keskusteluun innokkaasti heittämällä ideoita kehiin: vauvakin voi syödä puuroa ja leipää ja juoda maitoa. (Olen selittänyt tytölle antavani vauvalle rintamaitoa, mutta se tuntuu ilmeisesti tytöstä kovin hassulta ajatukselta, joka onkin hänen päässään kääntynyt siihen, että äiti antaa vauvalle maitoa kainaloista.)
Olemme myös katselleet esikoisen vauvakuvia ja ihmetelleet yhdessä sitä, miten pieni hän on ollut. Olemme näyttäneet kaupassa ja muskarissa vauvoja – tuollainen pieni meillekin sitten tulee. Tyttö vaikuttaa ainakin näin etukäteen innokkaalta hoitajalta ja on jo ilmoittanut halukkuutensa rasvata vauvaa. Toissapäivänä hän kävi läpi joitakin kirjojaan ja pisti syrjään kaksi ohutta läpyskäkirjaa, joista ei ole koskaan oikein innostunut. Ne ovat kuulemma vauvalle. Kaikki loput ovat hänen, äitin ja iskän. Viime päivinä hän on myös tykännyt penkoa yhtä helistin- ja pehmokirjalelulaatikkoa, josta olen joskus sanonut, että siellä on vain vauvamaisia leluja.
Kirjan vinkkien mukaisesti aiomme tehdä tarvittavat järjestelyt lastenhuoneessa ja makuuhuoneessa hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa, mutta koska siihen on vielä kymmenisen viikkoa, emme ryhdy hommaan aivan vielä. H-hetken lähestyessä täytyy ruveta myös valmistelemaan tyttöä siihen, että mummi ja ukki tulevat häntä hoitamaan sillä aikaa, kun äiti ja iskä ovat sairaalassa. Tähän ja vauvan tuloon liittyen meillä on olemassa parikin kirjaa, joita on jo tytön kanssa hiukan luettukin.
Loppuun vielä kymmenen kirjasta poimittua vinkkiä, joista suurin osa olikin jo ennestään tuttuja ja joita yritämme varmasti parhaamme mukaan hyödyntää:
1) Sekä äidin että isän tulisi antaa esikoiselle mahdollisimman paljon kahdenkeskistä aikaa.
2) Salli esikoiselle kaikki tunteet vauvan syntymän suhteen (myös ne kielteiset).
3) Vieraat tervehtivät ja huomioivat esikoista ensin, sitten vasta vauvaa.
4) Jos mahdollista, imetyshetkien aikana esikoiselle voisi lukea kirjoja.
5) Suhtaudu esikoisen oikkuihin ja kiukutteluihin samalla tavalla kuin ennen vauvan syntymää, koska jos yhtäkkiä annat helpommin periksi, se saattaa pelottaa esikoista.
6) Älä vertaile sisarusten kehitystä toisiinsa.
7) Anna esikoisen auttaa vauvanhoidossa (kykyjen ja kiinnostuksen mukaan).
8) Kehu lasta (sekä muuten vain että erityisesti tilanteissa, joissa hän ottaa vauvan myönteisesti huomioon).
9) Ole lempeä itsellesi, puolisollesi ja lapsillesi.
10) Ota mahdollisimman rennosti ensimmäisten viikkojen aikana: tilaa pitsaa, älä murehdi raskauskiloja ja lepää aina kuin mahdollista.
Tuo viimeinen vinkki meillä onkin ollut käytössä jo pidempään…
