Olen ollut tällä viikolla ihan käsittämättömän väsynyt. Tajusinkin juuri, että alhainen hemoglobiini saattaa hyvinkin olla tämän väsymykseni taustalla, sillä muuten vointini on hyvä, eikä keskiraskauden pitäisi enää olla sitä rajuimman väsymyksen aikaa. Täytyy siis aloittaa rautakuuri. (Hemoglobiiniarvostani minulla ei ole mitään tietoa, sillä Turussa ei jostain syystä hemoglobiinia seurata. Pitääkin kysyä asiasta seuraavalla neuvolakäynnillä.)

Tänään väsymykseni on tuntunut vielä kovemmalta kuin aiemmin. Kaiken kukkuraksi hurjastelin eilen ja valvoin yhteentoista, mikä on noin tunnin pidempään kuin normaalisti. Aamulla luonnollisesti heräsin sitten kahta tuntia aiemmin kuin yleensä, taaperon sängystä kuuluvaan pirteään hyvän huomenen toivotukseen: ”Iskä, äiti, huomenta!”

Nukuin ensimmäiset ”päiväunet” jo aamukahdeksalta, joten kun taapero vetäytyi omille unilleen yhdeltätoista, en enää halunnut mennä nukkumaan, vaikka olinkin aina vain väsynyt. Sitten muistin sen täydellisen keinon, jolla onnistuin rentoutumaan kokonaisvaltaisesti ensimmäisessä raskaudessani. Muistin, minkälainen endorfiinien hyöky siitä aktiviteetista aina seurasi ja muistin myös, miten onnellinen ja tyytyväinen olin pitkään jälkeenpäin. Mikä se keino siis on? No tietenkin Gilmoren tyttöjen katseleminen!

Kaivoin siis kallisarvoisen DVD-boksini esille ja pistin aivan ensimmäisen jakson pyörimään. Raskaushormonien ansiosta (ja sen vuoksi, että kyseessä nyt vain on maailman paras sarja) minua sekä itketti että nauratti koko jakson ajan. Ensimmäisen jakson paras vitsi on mielestäni siinä kohtauksessa, jossa Rory kysyy Lorelailta, että kuinka pitkään he joutuvat käymään Lorelain vanhempien luona perjantai-illallisilla.

Rory: ”How many meals is it gonna take ’til we’re off the hook?”

Lorelai: ”I think the deli spread at my funeral will be the last one.”

(Gilmore Girls, season 1, episode 1)