Meikäläinen on lättyihmisiä
Minä sitten rakastan lättyjä. Ei liene sattumaa, että lätyillä on ties kuinka monta nimeä, sillä rakkaalla lapsellahan niitä kuuluu olla.
Tämän vuoden ensimmäisenä päivänä heräsin nokosilta siihen, että mieheni tuli taaperon kanssa kertomaan, että pöytään on katettu lättyjä. Olin varmaan sekunnissa kirmaissut makuuhuoneesta keittiöön ja viidessä sekunnissa hotkaissut jo ensimmäisen lätyn. Lättyjen syömiseen kuuluu omalla kohdallani sellainen traditio, että ensimmäistä syödessäni murehdin sitä, että lätyt kuitenkin loppuvat kesken, enkä saa syödä niitä sydämeni kyllyydestä. Kolmannen lätyn kohdalla olen yleensä jo aika täynnä ja neljännen syön vain siksi, koska olisi synti olla syömättä.
Näin siis yleensä. Tänään olin kuitenkin varustautunut käsittämättömästi venyvällä erikoisvalmisteisella lättyvatsalla, sillä söin niin monta lättyä, että sekosin laskuissa. Meidät oli kutsuttu mummilaan lättykesteille, eikä mummi (eli äitini) pihistele lättyjen määrässä. Vaikeinta oli päättää, kuinka paljon kermavaahtoa ja hilloa haluaa lätylleen levittää. En ole hilloihmisiä, joten tyydyin nytkin lähinnä vain sipaisemaan hilloa lätyn päälle, sillä lätyssä parhainta on kuitenkin sen oma lättyinen maku.
Taapero, joka on päässyt lätynmaisteluissa jo kisällitasolle, halusi jatkuvasti lisää! lisää!. Eikä mikään ihme, mummin paistamat lätyt ovat kertakaikkisen hyviä. Niin hyviä, että kun joskus ala-asteikäisenä olin leikkimässä kaverin luona ja isoveljeni tuli samaan taloon leikkimään kaverini veljen kanssa ja kuiskasi minulle eteisessä, että äiti on leiponut lättyjä ja saa syödä niin paljon kuin jaksaa niin minä taisin juosta koko matkan kotiin.
Syödäänkö teillä lättyjä vai lettuja? Vai ohukaisia tai kenties räiskäleitä? Vai plättyjä?