Kuopus täyttää huomenna kaksi. Helpotus ja haikeus ovat jo pitkään tanssineet pääni sisällä sekopäistä tangoa, tällä hetkellä haikeus vie ja helpotus vikisee. En tarkoita, että minulla olisi vauvakuume, ei nimittäin todellakaan ole. Mutta jonkinlainen nostalgiakuume taas vaihteeksi. Samalla kun toinen käteni pinoaa pois vietäväksi pieneksi jääneitä vaatteita ja vauvoille sopivia kirjoja, toinen käteni tarraa pieniin nuttuihin ja luukkukirjoihin. Haluaisin rakentaa niistä itselleni ja perheelleni muurin, jonka suojaan saisin käpertyä potemaan meillä ei asu enää alle kaksivuotiaita -tuskaani. 

Suojaan käpertyminen on muutenkin ollut päivän teema jo jonkin aikaa. Yritän selviytyä stressistä ja ahdistuksesta, nukkua ilman unilääkettä, pysähtyä ja antaa itselleni luvan kokea iloa. Eilen makasin sohvalla ja mietin, että mitä sellaista voisin tehdä, josta oikeasti saisin iloa. En keksinyt mitään muuta kuin pyyhekomeron järjestämisen. Järjestin pyyhkeet, mutta en kyllä tullut yhtään sen iloisemmaksi. Tänään olin jo askeleen lähempänä, kun tilasin Café Artista cappuccino doppion ja join sen kaikessa rauhassa jokirannassa. Sulloin takaisin laukkuun kännykän, joka yritti sieltä itsepintaisesti ujuttautua käteeni. En myöskään lukenut kirjaa, jonka olin ottanut mukaan. Minä vain istuin ja tuijotin Aurajokea ja pyyhin välillä kyyneleitä ja mietin, että mihin tämä maailma oikeasti on menossa. 

Okei, ei sekään ollut iloinen asia. Mutta se kahvi oikeastikin oli.

Mitä teille kuuluu?