…luukkujen sisältä paljastuu kokonaisia lelumaailmoja? Tai en minä tiedä, mitä niissä Lego-kalentereissa ja vastaavissa on, mutta tässä kohtaa uskon olevani Mielensäpahoittajan aallonpituuksilla, kun totean, että en ymmärrä, en.

Siihen aikaan, kun minä olin nuori, hain joka vuosi samanlaisen suklaajoulukalenterin kyläkaupastamme Haanpäästä. Myös siskollani ja veljelläni oli samanlaiset joulukalenterit. Muunlaisia ei ollut tarjolla, mutta se ei meitä haitannut, sillä siitä suklaisesta karvalakkimallista oli meille paljon iloa ja jännitystä. Itse en varmaan koskaan pystynyt hillitsemään itseäni ja syömään suklaapaloja vasta asianmukaisina päivinä, vaan vähintään joka toinen luukku oli huolellisesti ja siististi avattu, sisältö syöty ja luukku nyherretty takaisin kiinni niin, että se varsinainen kalenterin tuoma jännitys oli siinä, etten koskaan tiennyt, oliko sen päivän suklaa jo syöty vai ei. (Aattoluukku oli kuitenkin pyhä, sillä sen sisältämää, astetta isompaa suklaapalaa en tainnut koskaan etukäteen syödä.)

Nyt kauppojen hyllyt pursuavat kaiken maailman lelu-, salmiakki-, karkki- ja konvehtikalentereita. Hmph sanon minä. Toki aion täyttää siskoni tekemän ja antaman, maailman kauneimman kalenterin lempikonvehdeillani, mutta se on aivan eri asia. Lapset tyytyköön perinteisiin halpiskalentereihin, kyllä sitä krääsää ja karkkia tulvii tupaan tarpeeksi sitten aattonakin.

Meillä on muuten peräti kolme kuvakalenteria odottamassa joulukuuta. On Partiolaisten joulukalenteri, jonka ostin hyvässä naapurihengissä, on MLL:n joulukalenteri, jonka taapero sai sukulaisilta, on Turun Sanomien joulukalenteri, joka vain livahti postiluukusta sisään. Ehkä nyt taaperon aikakaudella niitä luukkuja tulee ilolla avattuakin, sillä ennen minulle on käynyt kuvakalenterien kanssa aina niin, että pari ensimmäistä luukkua olen avannut mielissäni, loput ovat olleet riesa. 

Vielä tarvitaan Veikkauksen Joulukalenteriarpa jääkaapin oveen. Pitäkää peukkuja – ehkä jouluaaton jälkeen tätä blogia pitääkin tuhatnääri!