Kesä on ihan kohta täällä. 

Erilainen kesä. 

Kesä, jolloin en teekään eihän-tämä-ole-omaa-alaani-nähnytkään -töitä.

Sen kunniaksi rupesin muistelemaan niitä toinen toistaan kummallisempia ja ”ei ainakaan tälle alalle” -työkeikkojani niin Suomessa kuin ulkomailla. (Mahtavaa olisi, jos lukijatkin innostuisivat kertomaan omista työkokemuksistaan, erityisesti niistä vähän vinksahtaneista. Kuka ties olemme olleet samoissa kemuissa makkaraa myymässä!)

1. Minä olen pikkutyttömainostenjakajaposteljooni ja pyöräilen ympäri (melkein koko) Suomen maan

Kaikkien aikojen ensimmäinen virallinen työni on ollut pyöräillä ”hikipää märkänä” ympäri entistä kotikylääni ja jakaa mainoksia. Vaikka noista ajoista onkin jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta, en edelleenkään pysty muistelemaan mainostenjakokeikkojani ilman inhon väristyksiä. Kaksi kertaa viikossa etupihallemme läväytettiin pari lavallista useamman eri firman hehkutuksia siitä, että heillä on halvinta. Mainokset piti lajitella siisteihin nippuihin, ja voi kuinka monesti istuskelin yksin tai pikkusiskoni kanssa keittiön lattialla tätä krooh-miten-tylsää hommaa tehden. Sitten niput lastattiin erilaisiin kasseihin ja reppuihin, jotka kytkin eri menetelmillä pyörääni.

”Reviirini” oli laaja, koska kuuden kilometrin päässä asuva Peräkylän Pekkakin ja hänet ydinkeskusta-asujaksi tulkitseva Kaukosopukan Sylvi tarvitsivat myös tiedon siitä, kannattiko Kultakatriina hakea Citymarketista vai Prismasta. Voin kertoa, että kahvi maistui aika hyvältä noiden pyöräilykeikkojen jälkeen. Ja palkkarahoilla Tukholmasta ostamani Beatles for Sale -levy kuulosti paremmalta kuin moni muu. Vuoden verran jaksoin pyhittää keskiviikot ja lauantait mainostenjaolle, sitten tuli stoppi ja monta vuotta kestänyt inho mainoksia kohtaan. Itse asiassa vasta nyt uuteen kotiin muutettuamme myönnyin siihen, että ainakin toistaiseksi mainokset ja ilmaislehdet saavat pujahtaa kotiimme, sillä olisihan se kiva tietää, jos vaikka tummapaahtoinen Presidentti olisi tarjouksessa…

2. Juo kahvia ja kirjoita kirjeitä bestiksellesi siitä, miten ihanalla tavalla ihana ihastuksesi ihastuttaa sinua… 

…toinen virallinen työni oli muutaman viikon mittainen toimistoapulaisen pesti. Työtehtäviini kuuluivat logistiikka, henkilökunnan muonitus, AV-palvelut ja puhelinvaihteen hoitaminen. Nappasin siis töihin tullessani postilaatikosta sanomalehden, pidin kahvinkeittimen porisemassa ja hain kerran perjantain kunniaksi meille pomon luvalla oikein mansikkaviinerit. Lisäksi sain valita päivän radiokanavan. Ja vastata puhelimeen sen yhden kerran, kun se soi. Minulle jäi siis paljon aikaa kirjoittaa kirjeitä ja piirrellä sydämiä. 

(Palasin toimistoapulaisen töihini samaiseen firmaan parina muunakin kesänä ja joinakin päivinä minulle oli oikeastikin töitä.)

 Kyllä siinä ehti kirjeitä kirjoittamaan.

3. Räkänokka-rock = kunnan järjestämä parin viikon kesätyöpaikka päiväkodissa. Mitään mainitsemisen arvoista ei tapahtunut.

4. Hyllytä, Elli, hyllytä = paikallisen kauppiaan järjestämä parin viikon kesätyö hyllyttäjänä. Itse asiassa yksi hauskimmista kesätyökokemuksistani. Kerrankin selkeää hommaa: hae varastosta rullakko ja pura kuorma. Toista niin monta kertaa kuin tavaraa riittää.

5. Raisa Reikänaaman hoodeilla kesällä 2003

Ensimmäinen ja rankin siistijätyöni. Heräsin kukonlaulun aikaan, pyöräilin Matkahuollolle, jonne jätin pyöräni odottelemaan, hyppäsin bussiin ja köröttelin silmät ristissä imuroimaan makaronia, jauhoa, jyviä ja riisiä erilaisissa epäergonomisissa asennoissa. Ainoat myönteiset puolet koko tuossa kesässä olivat viisi laihduttamatta kadonnutta kiloa ja se, että opin tykkäämään aikaisista herätyksistä.

6. Keskellä-ei-mitään Irlannissa

Olen luonteeltani aika spontaani. Silti lähtö au pairiksi Irlantiin viiden päivän varoitusajalla oli minullekin hullu tempaus. Silloinen elämäntilanteeni kuitenkin teki tällaisen päähänpiston mahdolliseksi ja niinpä löysin itseni Dublinin lentokentältä eräänä sateisena ja harmaana maaliskuisena lauantaina keväällä 2004. Löysin itseni, vaan en matkalaukkuani. Ensimmäinen tulikoe oli siis seurata käsittämättömän pitkää oranssia (jos muistan oikein) viivaa ja yrittää selittää huolettomille virkailijoille, että tarvitsen tavarani HETI, koska minua odotetaan Congissa. Tuona päivänä kuulin ensimmäiset monista Don’t worry, love -lausahduksista.

Toinen tulikoe olikin sitten koko loppuaika. Se neljävuotias poika, jota olin lähtenyt hoitamaan, oli vaikeavammainen lapsi, jonka hoitamiseen minulla ei todellakaan ollut mitään edellytyksiä. Miksi sitten lähdin? No siksi, kun en tiennyt, että kyseessä on vaikeavammainen lapsi. En ollut ymmärtänyt, mitä kaikkea mielestäni turhankin pelkistetty ”he’s a special boy” -kuvaus piti sisällään. Hoitorutiinit sinänsä olivat yksinkertaisia: pese, vaihda vaippa, pue, syötä, anna lääkkeitä, nukuta…se mikä oli vaikea kestää oli pojan reagoimattomuus – en saanut häneen mitään kontaktia. Kukaan ei saanut.

Olin siis auttamatta alipätevä siihen työhön, mihin minut oli palkattu. Oli Irlannissa kuitenkin vaikka mitä mahtavaakin: upeat maisemat, pitkät kävelyretket kapeilla vuoristoteillä, vapaa-aika, jonka notkuin joko paikallisessa pubissa tai Galwayn ostoskeskuksessa ja sitten tietenkin ne sikäläiset tyypit, jotka olivat jotenkin niin RENTOJA. (Congissa muuten kuvattiin aikoinaan John Waynen The Quiet Man, mikä teki alueesta suositun turistikohteen.) 

Au pair -elämykseni tapahtui ennen ensimmäistä digikameraani, Facebookia ja älypuhelimia. Voitteko kuvitella, että otin iänkaikkisen vanhalla FILMIkameralla kuvia ihmisistä ja ympäristöstä ja TEETÄTIN ne Galwayn ostoskeskuksessa ja POSTITIN ne kotiin perheelleni, jotta heillä olisi jokin käsitys siitä, millaisessa paikassa olin!!!

Ihan kivat lenkkimaisemat:

Työnteon ihmeellisyyttä muistellaan (ehkä jo) huomenna lisää. Nyt kahvinkeittoon!