Hurmoksessa Hartwall Arenalla
Eilen minä ja esikoinen sekä siskoni ja hänen esikoisensa lähdimme Helsinkiin, koska joulupukki (tai oikeastaan äitini) oli antanut meille lahjaksi liput Disney On Ice -esitykseen Hartwall Arenalle.
Tämä isompien tyttöjen reissu osui todella hyvään saumaan, koska esikoinen on jo jonkin aikaa kärsinyt taas astetta vahvemmasta huomionkipeydestä. Oli itsellekin huojentavaa saada kerrankin keskittyä vain yhteen lapseen, eikä koko ajan yrittää jakaa tasapuolisesti syliä kahdelle sitä kaipaavalle. Meillä olikin aivan ihana päivä, ja alla satunnaisessa järjestyksessä päivän kohokohdat esikoisen mielestä:
se kun sai ranskalaisia
se kun sai pakata omaan reppuun seuraavat asiat: rusina-aski, nenäliinapaketti, vesipullo, purkkaa, banaani ja pähkinöitä
se kun sai ranskalaisia
se kun jättimäinen krokotiili nielaisi Kapteeni Koukun
se kun sai ranskalaisia
se kun lavalla oli Mimmi Lehmä (=Pumba Leijonakuninkaasta)
se kun sai ranskalaisia
se kun sai syödä kotona iltapalaa äitin ja iskän kanssa, kun pikkusisko oli jo nukkumassa
se kun sai ranskalaisia
Kolmevuotiaalla esikoisella alkoi mielenkiinto hiipua viimeisen vartin aikana, sillä kyseessä oli kuitenkin (lyhyen väliajan kanssa) yli kaksituntinen show. Viisivuotiaan kummityttöni mielestä esityksen loppuun säästetty upea Frozen-spektaakkeli oli se paras osuus, sillä hän on hyvin harras Frozen-fani, joka osaa varmaan ulkoa koko tarinan lauluineen päivineen. Hartwall Arena vilisi muutenkin suloisia Frozen-prinsessoja, ja itselleni kaikkein paras hetki koko esityksessä olikin katsella sitä pienten tyttöjen yhteisöllistä hurmiota, kun Anna ja Elsa liitelivät jäällä taianomaisessa lumisateessa ja lauloivat elokuvasta tuttuja lauluja. Ostimme tytöille ennen esityksen alkua heidän toivomansa lelut, ja kummityttöni oli valinnut monen muun tavoin Elsan valtikan, joka hehkui eri värejä. Liikutuin kyyneliin katsellessani puolipimeässä hallissa niitä satoja hehkuvia valtikoita, jotka oli kohotettu ylös hurmoksellisessa Frozen-hengessä. Yleensä olen hyvin krääsävastainen, mutta tällä kertaa minun onnistui unohtaa oma välillä turhankin järkevä suhtautumiseni tällaisiin leluihin ja vain nauttia siitä, miten paljon ne kaikki pienet tytöt ja pojat esityksistä saivat irti. Kummityttökin taisi seisoa koko Frozen-esityksen ajan hievahtamatta pidellen väriä hohtavaa valtikkaansa kuin jonkinlaisena symbolisena eleenä siitä, että maailma on meidän!
Katsomossa hehkuu:
***
Tuli muuten taas todettua, miten uskomattoman reipas seuralainen esikoinen on! Hän heräsi aamulla tavallista aikaisemmin mutta jaksoi silti iloisin mielin ja kitisemättä koko pitkän päivän ilman päiväunia; vasta parit viimeiset liikennevalot ennen kotia, tunti tavallista nukkumaanmenoaikaa myöhemmin, uni olisi tullut (ellen tässä vaiheessa olisi pitänyt tyttöä hereillä). Kotona hän piristyi sen verran, että jaksoi syödä mummilasta saatua pannaria iltapalaksi (siinä tosiaan yksi jo etukäteen hekumoitu kohokohta: sai syödä iltapalaa äitin ja iskän kanssa, kun pikkusisko oli jo nukkumassa!)
Ihan hyvin olivat asiat kuopuksellakin: hän kävi aamupäivällä iskän kanssa mummilassa ja sai kerrankin piehtaroida jakamattomassa huomiossa. Eikä siskonkaan kuopuksella huonosti mennyt: hän oli isänsä ja isoisänsä kanssa Helsingissä moottoripyörämessuilla ja sitten vielä hotellissa yötä.
Että ihan hyvä lauantai kaikin puolin ja kaikilla tasapuolisesti! Mukavaa sunnuntaita! 🙂
Kun lavalle ilmestyi tämä jättiläismäinen krokotiili, olin aivan kauhuissani siitä, että no niin, nyt herkkä esikoinen traumatisoituu tästä pysyvästi! Sepitinkin heti tarinan krokotiilipomppulinnasta, jonne Kapteeni Koukku pääsi pomppimaan ja pitämään hauskaa (Kapteeni Koukun hahmo siis tungettiin esityksessä tuonne krokotiilin kitaan). Mutta esikoisen mielestä tämä kohta olikin kaikkein hauskin ja hän muistutti minua siitä, että kyseessä oli kuitenkin vain esitys.
