Peräkana

Siitä on jo jokunen kuukausi aikaa, kun esikoinen huudahti seuraavaa: ”Äiti, kato, H on taas mun peräkana!” Hän oli tuolloin tainnut kuulla jo monta kertaa, miten olimme mieheni kanssa huvittuneesti hymähdelleet, että siinä ne taas menee, peräkanaa. 

Siskosten (esikoinen nyt 3,5 v ja kuopus 1 v 4 kk) keskinäiset välit ovat yksi suurin ilonaihe elämässäni ja asia, jota lähes joka ilta mieheni kanssa päivittelemme. On vain niin uskomattoman hienoa, miten paljon annettavaa siskoilla on toisillensa. Esikoinen on saanut leikkikaverin, joka toimii kokkina esikoisen pyörittämässä ravintolassa (tosin hyvin arvaamattomana kokkina, jolla on taipumus paiskoa astioita pitkin leikkikeittiötä), neuvola-apulaisena (jolla on hälyttävä tapa paukuttaa nukkeasiakkaita kovakouraisesti lattiaan), eläinlääkärin apulaisena ja lääkärin apulaisena (joka tosin on kiinnostuneempi kuuntelemaan omia sydänääniään kuin potilaiden). Usein kuopuksen myös löytää istuskelemasta nukensängyllä, jossa hän kuuntelee haltioituneen näköisenä esikoisen paasauksia ja opetuksia. Hän käy myös aktiivisesti esikoisen pyörittämässä muskarissa ja tuuraa tarvittaessa kassalla esikoisen omistamassa sekatavarakaupassa.

Ja noin miljoona kertaa päivässä he juoksevat kikattaen ympäri olohuoneen lattiaa Barracudan tahdissa. Tai kurkkivat toisiaan pöydän alta, nurkan takaa ja ovenraosta kiljuen naurusta.

Kuopus matkii esikoista ihan kaikessa. Siis ihan kaikessa. Kaikki isosiskon eleet, ilmeet ja tekemiset kopioidaan suurella hartaudella ja tarkkuudella. Jos esikoisella on jano, kuopus marssii perässä keittiöön hokien vettä! vettä! Jos esikoinen juo mukin tyhjäksi, näin toimii myös kuopus. Maitoa pitää saada lisää, jos esikoisellekin kaadetaan ja jos esikoinen heittää paidan pois, kuopuskin täytyy riisua. Hän seuraa siskoaan vessaan ja kuivaharjoittelee käsienpesua kädet juuri ja juuri lavuaarin reunalle yltäen ja sen jälkeen ”kuivaa” kätensä samaan pyyhkeeseen, jota siskokin käytti. 

Kylpemisessä parasta on tietenkin pääsy samaan ammeeseen siskon kanssa.

Jos esikoista alkaa naurattaa, kuopuskin kikattaa, vaikka ei tietäisikään, että mille tässä nauretaan. Esikoisen itku saa pienemmänkin huulet väpättämään ja pienikin ele isosiskon puolelta riittää innostamaan kuopuksen hippaleikkiin – tai oikeastaan ihan mihin tahansa leikkiin. 

Meillä on maailman parasta videomateriaalia muun muassa siitä, miten kuopus kopioi esikoisen tanssiliikkeet tömistelyineen ja taputuksineen liikuttavan innostuneena.

Esikoinen puolestaan tietää usein meitä vanhempia nopeammin, mitä kuopus haluaa. Oli kyse sitten väärässä asennossa olevista nuken jaloista, hukassa olevasta tutista, väärästä laulusta tai tottelemattomasta duplopalikasta, isosisko tulkitsee pikkusiskon toiveita ihailtavan tarkkanäköisesti. Juuri tänään iltapalalla hän pääsi huomauttamaan minulle, että H haluaa ensin syödä suunsa tyhjäksi, kun näytin kuopukselle kahta leipäpussia, kysyin, kumpaa hän haluaa ja ihmettelin, kun hän ei valinnut kumpaakaan. Ja aivan oikein, heti kun pikkusisko oli saanut Talk-muronsa mutusteltua, hän osoitti haluamaansa leipää.

Toki jokaiseen päivään mahtuu myös eripuraa, eikä kuopus ole turhaan opetellut sanomaan, että ei älä ottaa! mutta kaiken kaikkiaan tytöistä on toisilleen niin paljon seuraa ja iloa, että se jaksaa riemastuttaa myös meitä vanhempia. Nykyään nimittäin saattaa vierähtää jo pitempikin tovi siten, että lapset leikkivät lastenhuoneessa keskenään, ja se jos mikä on tervetullutta kehitystä.

Isosisko & peräkana puuhissaan:

perakana.jpg

Puheenaiheet Lasten tyyli Vanhemmuus Ajattelin tänään

Vähemmän tonttu, enemmän karahka

Yritin muutama päivä sitten selittää miehelleni, millaista joulua haluaisin viettää. Semmonen niinku vähemmän tonttu ja enemmän oksankarahka, niinku semmonen idyllinen harmoninen vähäeleinen joulu. Ettei heti hyppäis silmille kaikki ne krääsät ja tontut vaan ois niinku häivähdys vaan, että tietäis kyllä, että on joulu, mut ois just joku oksa haettu metsästä ja vähän jotain vihreää ja tiiäksä? Tiiäksä yhtään mistä mä puhun? Mies oli kuulemma tiennyt alusta alkaen, mutta antoi piruuttaan minun selventää ja selventää ajatuksiani, kunnes olin itse se käppyräinen karahka, jossa oli joulun sijaan häivähdys turhautumista.

Turhautuneelta vaikutti esikoinenkin tovi sitten pyöriessään dramaattisena ympäri kämppää julistamassa, että täällä tarvitaan lisää tonttuja! Paljon enemmän joulukoristeita, lastenhuoneeseen ja olkkariin ja joka paikkaan…ja täällä tarvitaan joulun tuoksua! Nyt täällä tuoksuu kylmältä.

Yrittäessäni asetella lipaston päälle posliinisia tonttutyttöjä ja -poikia harkittuun asetelmaan, esikoinen käy hivuttamassa kaikki koristeet kiehnäämään kyljetysten niin että lopputulos näyttää siltä kuin koko Korvatunturi olisi yritetty ujuttaa yhteen muutaman neliösentin rykelmään.

Tavallaan on itsensä kiusaamista haaveilla vähäeleisestä joulusta (tai vähäeleisestä mistään) lapsiperheessä. Lapset tuntuvat rakastavan sälää, siispä tälläkin hetkellä ex-lipastomme, nykyinen henkilökohtainen korvatunturimme, kantaa yllään piparkakku-ukkojen, pukkien ja tonttujen lisäksi Rainbow Dashin, jota esikoinen muuten tahattoman koomisesti kutsuu rainbow assiksi, ja Tähkäpääksi nimetyn nuken, joka ironista kyllä on kalju. (Lisäksi vähintään sata muuta esinettä kaukosäätimistä aurinkolaseihin. KonMari 0 – sälä 10.)

Joku muu hakee täksikin jouluksi metsästä sen kauniin oksan, joka henkii juuri oikeanlaista joulutunnelmaa, meillä on Las Vegasin lailla vilkkuva joulukylä ja liuta nurkissa kyhjöttäviä erikokoisia tonttuja, joita yhdistää se, että jostain syystä niille on tonttutehtaalla vedetty lakit silmille niin että ne näyttävät vähintäänkin epäilyttäviltä.

Meidän pipareissamme on lähes jokaisessa vikkeläsormisen kuopuksen tekemä painauma keskellä, tonttupipareilta puuttuvat päät, junapipareista irtoilevat vaunut ja tähdistä sakarat. (Mutta kaikki piparit on esikoiselle luonteenomaisella kiihkeydellä kaulittuja ja tietenkin voittaisivat kaikki mahdolliset piparinleipomispalkinnot.)

Meillä myrskytuuli piiskaa sateen valumaan kirjaimellisesti seinästä läpi ja jouluisen tähtivalon sytyttääkseen täytyy kiivetä sohvan päälle seisomaan.

Viime joulun alla ajatuksen tasolle jääneet DIY-keksitaikinat kauniisiin lasikippoihin kohosivat tänä vuonna nextille levelille, kun ostimme Ikeasta peräti yhden lasipurkin, joka nyt odottaa kaappiin hyljättynä sitä, että täytämme sen päättömillä pipareilla tai tuikuilla tai muikuilla tai vain sillä tyylikkäällä häivähdyksellä joulua. Veikkaan, että tuo purkki odottaa jouluista täyttymystään vielä vuosikymmenenkin päästä.

Tässä postauksessa ei ole kaikki joulukuusen koristeet kohdillaan, mutta minulla on taas yhden kiireisen viikon verran väsymystä takana, enkä nyt saa kiinni siitä kauniista vanhanaikaisesta lahjanarusta, jolla pitäisi solmia koko joulu pakettiin. Puhumattakaan, että osaisin muodostaa mitään järkevää ajatusta itsenäisyyspäivästä.

Tasan kahden viikon päästä olemme jo Levillä – eiköhän sieltä sitten löydy sitä idylliä.

Diskojoulukylä ja sitä todennäköisesti ryöstämään lähtenyt kyräilevä tonttu toivottavat kaikille oikein rauhallista itsenäisyyspäivän iltaa!

joulukylä.jpg

 

Suhteet Ystävät ja perhe Ajattelin tänään Höpsöä