Tule mukaan Turku City Runiin 2016!

Ihmiseksi, joka ei ole koskaan juossut kovinkaan pitkiä lenkkejä, olen käyttänyt melkoisen määrän aikaa juoksemisen miettimiseen. Että ollako juoksija vai eikö, tykätäkö siitä paljon vai ei yhtään, haaveillako maratonista vai tyytyäkö satunnaiseen hölkkäaskeleeseen kesken kävelylenkin. Usein toivoisin, etten olisi luonteeltani niin mustavalkoinen. Eihän sen tarvitse olla joko tai. Ei sen tarvitse olla maraton Saharan aavikolla tai ei mitään.

Kaksi vuotta sitten suoritin ehkä hiukan omaksi yllätyksekseni suurella innolla ja motivaatiolla kahdentoista viikon juoksuohjelman, jonka jälkeen vannoin, että seuraava etappi on vähintäänkin puolimaraton! No, seuraava etappi olikin sitten toinen raskaus ja synnytys, jonka jälkeen lantionpohjalihakseni ovat ilmeisesti jääneet miettimään, että kannattaako tässä enää ryhdistäytyäkään, jos vaikka täältä vielä joku haluaisi puskea ulos. (No ei halua, joten ryhdistäytykää, please – muuten joudun pyytämään Tenaa sponsoroimaan lenkkejäni.)

Keväällä en ehtinyt käydä kuin parilla lenkillä ennen kuin minuun iski flunssa, joka sammutti sen pienen juoksukipinän, joka minussa oli noin sekunnin verran kytenyt. Työpäivien jälkeen oli kivempaa lähteä koko perheen kanssa ulos kuin itsekseen juoksemaan. Olisinkin ehkä päätynyt taas pitkäksi aikaa sinne satunnaisten hölkkäaskelien leiriin, ellei Matkalla äidiksi -blogin MM olisi lähettänyt minulle sähköpostia otsikolla Idis.

Ja se idis on se, että ensi vuonna juostaan yhdessä vähän pitempi matka; kymppi (minä) ja puolimaraton (MM). MM on jo ansiokkaasti selviytynyt ensimmäisestä puolimaratonistaan, kun taas minä olen ansiokkaasti juossut puoli tuntia yhtämittaisesti toissavuonna. Tällä hetkellä jaksan juosta putkeen viisi minuuttia, minkä jälkeen pystyn vielä kylkeäni pidellen hölköttelemään yhdestä viiteen lisäminuuttia, kunnes minun on pakko antaa periksi ja pysähtyä ensin hetkeksi huohottamaan ja raahautua sitten kylkikrampin kourissa kotiin.

Mutta olen silti tosi innoissani!

Varsinkin, kun tähän MM:n idikseen liittyi vielä olennaisesti sellainen juttu, että pyydetään mahdollisimman paljon porukkaa mukaan ja juostaan yhdessä! Ja sen jälkeen vietetään hauskaa iltaa yhdessä! 

Tarkoituksena on juosta ensi keväänä Turku City Runissa. Turku City Run järjestetään lauantaina 14.5.2016 ja sinne voi jo nyt ilmoittautua. Matkoina on sekä kymppi että puolimaraton ja hinnat ovat vielä 30.9.2015 asti 20/29 euroa, kunnes ne siitä sitten vähitellen kallistuvat mitä lähemmäksi juoksupäivää tullaan. 

Koska tuohon tapahtumaan on vielä monta kuukautta aikaa, meilläkin on aikaa kehittyä ja harjoitella yhdessä! Mietimme MM:n kanssa, että voisimme perustaa osallistujien kesken Facebook-ryhmän, jossa olisi helppo fiilistellä juoksemista (tai kirota sitä) ja tsempata toisiamme. Niin ja tietysti suunnitella afterpartya!

Tule mukaan! Sinun ei todellakaan tarvitse olla nyt missään huippuvireessä, en minäkään ole! Hyvin todennäköisesti tulen juoksemaan (tai ”juoksemaan”) sen kympin hyvin omaperäisellä aijaijai-kyljestäkramppaa-enjaksaenempää-mitenniinvastapuolikilsaamennyt-tyylillä. Mutta tyylihän on vapaa…

Joten, arvoisa kanssabloggaaja/lukija/sattumalta blogin pariin eksynyt/kuka tahansa sitten oletkin, jos haluat juosta kanssamme ensi keväänä lauantaina 14.5.2016 Turussa, huikkaa asiasta kommenttikentässä tai laita sähköpostia osoitteeseen ka************@***il.com. Myös Matkalla äidiksi -blogin puolella on haastepostaus! Ideoidaan sitten hommaa eteenpäin yhdessä. 🙂 

P.s. Mikäs tässä on treenatessa, kun on oma, varmastikin maailman suloisin, personal trainer lenkillä mukana…

1. Personal trainer tekee alkuarvioinnin.

pomppu.jpg

2. Seuraavaksi hän antaa rakentavaa palautetta.

neuvottelu.jpg

3. Nyt näyttää kuulemma jo paremmalta.

hyppy.jpg

4. Sitten personal trainerini juoksee perässäni ja räpsii kuvia, jotta voi myöhemmin analysoida askellukseni.

juoksu.jpg

5. Lopuksi pohditaan hyviä strategioita kympille.

kävely.jpg

 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Liikunta

Onko teilläkin tällaista?

Mies ehdottaa, että lähdetään porukalla ruoan jälkeen Hansan Stadiumiin, koska siellä on minua mahdollisesti miellyttävä juoksuasu tarjouksessa.

Minä emmin hetken ja sanon englanniksi miehelle, että kai sä tiedät, minkälaista kitinää se tulee olemaan.

Ei välttämättä, mies vastaa toiveikkaana.

No, päätämme lähteä, koska samalla reissulla saisimme hoidettua yhden kummityttöni syntymäpäivään liittyvän asian.

Menomatka sujuu vielä hyvin. Esikoinen matkustaa seisomalaudalla, kuopus rattaissa, molemmilla on lelukännykät näprättävinään. Välillä he vaihtelevat niitä keskenään. Aurinko lämmittää, ihastelemme kaunista keliä.

Hetken kuluttua pujahdamme Stadiumiin, jossa esikoinen aloittaa välittömän mä haluan pois seisomalaudalta mä haluan pois seisomalaudalta mä haluan pois seisomalaudalta –mantran. Teemme sen virheen, että päästämme hänet pois seisomalaudalta.

Yritän epätoivon vimmalla löytää omaa kokoani juoksupusakoiden ja -housujen joukosta samalla kun esikoinen tutkii aikuisten toppivalikoimaa. Kiiruhdan sovituskoppiin, teen nopean ostopäätöksen ja nappaan koppiin seurakseni esikoisen, ettei miehen tarvitse jatkuvasti pitää tätä irti Stadiumin tuotevalikoimasta. Kerran tyttö yrittää pujahtaa pois sovituskopin oven alta, kerran hän yrittää avata oven apposen auki juuri kun olen alusvaatteisillani.

Kassalla hän käyttäytyy kuin enkeli.

Tässä vaiheessa meidän olisi pitänyt tajuta lähteä kotiin, sen sijaan minä haluan käydä Lindexissä, koska olen saanut päähäni, että kummityttö voisi tykätä yhdestä pienestä jutusta, joita olen Skanssin Lindexissä nähnyt. Koska emme juurikaan harrasta shoppailua ja kaupoissa pyörimistä, minulla ei ole hajuakaan, onko Hansassa enää edes Lindexiä, joten lähestyn infokopissa istuvaa vartijaa, joka vaikuttaa piristyvän kysymyksestäni ja opastaa meidät oikeaan suuntaan.

Lähdemme kuitenkin väärälle puolelle Hansaa, koska kuuntelin vartijaa vain puolella korvalla (koska esikoinen).

Käytyämme läpi kaikki Hansan kerrokset ja päädyttyämme siihen lopputulokseen, ettei vartija tainnut tietää, ettei koko Hansassa ole mitään Lindexiä, muistan yhtäkkiä, missä se Lindex on. Sinne siis. Väärään kerrokseen toki, mutta kuitenkin.

Nappaan esikoisen mukaani ja lähden suorittamaan tehtävääni, jossa en kuitenkaan onnistu, koska niitä haluamiani juttuja ei enää ole. Ostan jotain vähän sinne päin olevaa ja sanon noin sadannen kerran esikoiselle, että nyt et kyllä koske enää mihinkään! Mitään et ota! Älä ota mitään! Nyt kyllä pysyt tässä vieressä. Nyt et kyllä yhtään juokse enää!

Rullaportaissa viestitän kulmakarvoillani ja ilmeilläni alhaalla odottavalle miehelleni, mitä mieltä olen noin niin kuin yleensä tällaisista ex tempore -shoppailureissuista. Mies ei välttämättä huomaa kulmakarvojeni viestejä, koska tunkee esikoisen Hansa-torilta saamaa sydänilmapalloa rattaiden syövereihin.

Minä en halua seisomalaudalle -renkutus kajahtaa ilmoille Lindexin alakerrassa, mutta kiristyksen ja lahjonnan suloisella yhdistelmällä saamme esikoisen kuitenkin kiipeämään laudalle.

Sillä sekunnilla, kun olemme taas ulkona, alkaa Minä haluan pois seisomalaudalta -hoilotus, ja tsemppihengessä kuopus viskaa lakkinsa kadulle, nostaa jalat rattaissa pystyyn ja pyöräyttää tuttia suussaan sellaisella ilmeellä, että tiedämme luvassa olevan kitinää koko paluumatkaksi.

Never again, mies toteaa, kun painelemme pitkin Yliopistonkatua. N E V E R again. (Hän ei taida muistaa vihjanneensa vähän siihen suuntaan, että he voisivat tulla huomenna minua vastaan, kun pääsen töistä…)

P.s. Kuva ei liity tähän mitenkään, mutta ehkä kuopuksen palmupuupäälook piristää jonkun torstaita! 🙂

palmupuu.jpg

Puheenaiheet Lasten tyyli Vanhemmuus Höpsöä