Sosiaalisessa mediassa puututaan ärhäkästi sellaiseen diskurssiin, joka pyrkii joko räikeän avoimesti tai rivien välistä vähättelemään naissukupuolta. 

Ja hyvä niin. Sitä vähättelyä nimittäin on, eikä se katoa, jos sen annetaan olla.

Minä haluaisin, että sosiaalisessa mediassa ja sen ulkopuolellakin puututtaisiin ärhäkästi myös niihin alentuviin, paapoviin ja holhoaviin asenteisiin, joista isät joutuvat usein kärsimään.

Hyvänä esimerkkinä toimii taannoinen Gigantin mainos, jossa esiteltiin jonkinlaista letityslaitetta ja kuvan alla luki:

”Nyt myös isät voivat onnistua letityksessä!”  

Siis ihan oikeasti, Gigantti. Eivät isät ole mikään rykelmä avuttomia otuksia, jotka seisovat sormi suussa pienen lapsensa edessä ja rukoilevat, että äiti tulisi jo takaisin varttitunnin happihyppelyltään.

Isät osaavat. Isät osallistuvat. Isät hoitavat, ovat kiinnostuneita, vertailevat kavereidensa kanssa vaippamerkkejä. Isät juttelevat toisten isien kanssa uhmasta ja siitä, miten välillä meinaa mennä – ja meneekin – hermot. 

Gigantille tiedoksi: isät eivät tarvitse apuvälineitä lastensa hiusten letittämiseen erityisenä kollektiivina. (Meillä asuu tästä elävä esimerkki, kuvatodisteitakin löytyisi.) Toki voi olla isiä, jotka kokevat letittämisen hankalana aivan yhtä lailla kuin voi olla äitejä, jotka kokevat letittämisen hankalana. Mutta vastustan kiivaasti sellaisen mielikuvan luomista, että lasten ulkoisesta olemuksesta huolehtiminen on aina näppärän, osaavan äidin vastuulla, kun taas se ressukkaisä, joka ei varmaan edes tiedä, mikä letti on, hengailee jossain taustalla.

Nyt joku ehkä miettii, että big deal, kyseessähän oli vain hauska läppä. Mutta tässä palataan taas siihen, miksi esimerkiksi taannoinen #koffgate epäonnistui surkeasti yrityksessään heittää hauskaa läppää. Sillä sekä Koffin tyttöjä väheksyvään vitsiin että tähän Gigantin isyyttä väheksyvään mainokseen kietoutuu paljon sellaista, mikä on syvällä yhteiskuntamme rakenteissa.

Se näkyy äitiys- ja lastenneuvoloissa, kun kerta toisensa jälkeen perheen isä sivuutetaan keskusteluissa täysin ja kysymykset suunnataan äidille, vaikka isä yrittäisi osallistua keskusteluun aktiivisesti.

Se näkyy niissä päivittelyissä, joita mieheni kuulee, kun keskustelun toiselle osapuolelle selviää, että hän ei vietäkään pelkästään isäkuukautta (joka sekin tuntuu olevan jo merkillinen saavutus) vaan aikoo hoitaa lapsiaan kotona vähintään puolitoista vuotta. (Jos minä kertoisin hoitavani lapsiani kotona ainakin siihen asti, että kuopus on 2,5-vuotias, kenenkään kulmakarvat eivät kohoaisi.)

Se näkyy niissä katseissa, joita mieheni saa osakseen kävellessään lastensa kanssa jokirannassa. Ihailevia katseita lähes poikkeuksetta, ei siinä mitään, mutta milloin me oikein saavutamme sen pisteen, että lastensa kanssa vaunukävelyllä porhaltava isä ei ole nähtävyys vaan normi.

Se näkyy ”daddy cardeissa” ja isille suunnitelluissa rallikuskirooleissa.

Se näkyy meemeissä ja vitseissä, joissa kerrotaan, että lapsi kysyy äidiltään sata kysymystä ja isältä vain yhden: ”Missä äiti on?”

Se näkyy tässä Gigantin mainoksessa.

”Nyt myös isät voivat onnistua…!”

Voi kuule Gigantti, tervetuloa nykypäivään. Täällä isät onnistuvat jo!

P.s. Huomasin ilokseni äsken, että myös Isän pikajuna -blogissa oli tartuttu aiheeseen!