Vauvavuosi on siitä omituinen ajanmääre, että se kuluu samanaikaisesti aivan liian nopeasti ja aivan liian hitaasti. Voit tuijotella seinäkellon etanan lailla etenevää tuntiviisaria ja miettiä, että eikö se miehen työpäivä jumalauta koskaan pääty ja jo parin sekunnin päästä painaa vauvan rintaasi vasten ja miettiä, että älä kultapieni kasva niin nopeasti.
Kuopus on jo yhdeksän kuukautta, eikä vauvavuodesta ole jäljellä kuin neljännes. Miehen kommentti näihin haikeisiin huomioihini on aina luojan kiitos, mutta omaa sydäntäni kaihertaa välillä kovastikin se, ettei meillä enää ole sellaista aivan pientä tuhisijaa. Olemme tässä viime päivinä klikkailleet lapsista otettuja kuvia kehitettävien kansioon, ja itse olen joka kerta kuvia katsellessani nyyhkinyt sitä, että vauva on kasvanut jo näin ja näin ja näin paljon. Tuossa se oli noin pieni, iiiih, ja tässä kuvassa se on näin suloinen ja pikkuinen, oooh! Niisk. (Olen kyllä ihan varma, että mieskin nyyhkii täällä iltaisin käydessään kuvakansioita läpi. Pakkohan sen on!)
On muuten jotenkin aivan kertakaikkisen mahtavaa, että kuopus on selvästi niin oma persoonansa. Nyt hänellä on meneillään eroahdistusvaihe (jonka toivon taianomaisesti lieventyvän mahdollisimman pian, koska työt kutsuvat jo puolentoista viikon päästä), mutta jos ei oteta tätä syliinsyliinsyliin-vaihetta huomioon, hän on aurinkoinen, tyytyväinen, vallaton, kujeileva ja tarkkaavainen. Hän kiipeilee ja kurottelee vähän kaikkialle – mitä epätodennäköisemmältä näyttää, että vauva ylettyisi tiputtamaan jotain alas, sitä todennäköisempää on, että hän ainakin kokeilee. Eilen hän nousi aikakauslehti-krääsä-tilpehöörikärryämme vasten seisomaan ja tiputtelemaan lehtiä alas ja tietenkin kiepsahti siitä ensin pyllylleen ja sitten selälleen kops, koska en ihan ehtinyt ottamaan koppia. Eilen molemmat lapset myös ensimmäistä kertaa koskaan leikkivät duploilla sopuisasti yhdessä: esikoinen rakensi Ti-Ti-nalletaloa esiintymislavoineen kaikkineen ja kuopus nojaili duplolaatikon reunaa vasten ja heitteli duploja lattialle. No joo, ei nyt ehkä mikään varsinainen yhteisleikki, mutta kiva hetki kuitenkin!
Pitäisi varmaan kirjoittaa oma postaus siitä, miten erilaisia tyttäremme ovat, koska joka kerta, kun aloitan kirjoittamaan vauvasta jotain, mieleni tekisi ensin kirjoittaa, että esikoinen teki juuri päinvastoin. Vauva nimittäin jaksaa hienosti istua lattialla itsekseen, jos saa samalla puuhata jotain mielenkiintoista, esimerkiksi nostella lelulaatikosta erilaisia tavaroita lattialle. Jos hän on oikein kiinnostunut jostain tavarasta ja saa sen tutkittavakseen, hän aloittaa tyytyväisen tätätätätätä-jokeltelun tai hassun sihinän. Lelujen tutkimisen lisäksi hän tykkää kovasti kiitos ja ole hyvä -leikistä, jota jaksaa välillä leikkiä aika pitkäänkin, palloista, keinumisesta esikoisen norsukeinussa, taaperokärryä vasten kiipeilemisestä, äidin ja isän päällä kiipeilystä, ”hippaleikistä” esikoisen kanssa, tavaroiden hakkaamisesta lattiaan tai toisiaan vasten, rytmimunan ravistamisesta, sylissä tanssimisesta, vilkuttamisesta, lelujen järsimisestä ja kylpemisestä. Satuja hän ei jaksaisi kuunnella millään, mitä minun on ollut vähän vaikea tajuta, koska esikoinen on rakastanut kaikenlaisten tarinoiden ja lorujen kuuntelemista ihan vastasyntyneestä saakka. Kuopus tykkää kirjoista vain siinä tapauksessa, jos niitä saa paiskoa tai järsiä.
Viikko sitten jätimme vauvan kolmannet päiväunet pois, koska ne olivat muutenkin kutistuneet kovin lyhyiksi, ja nyt yhdeksän kuukauden kohdalla vauvan päivärytmi on suurin piirtein tällainen:
klo 6 – 6:30: herätys ja aamumaito
klo 9: ensimmäiset päiväunet, jotka kestävät noin 1,5 tuntia
klo 10:30 – 11: lounas + maito
klo 13: välipala + maito
klo 14: toiset päiväunet, jotka kestävät 1 – 1,5 tuntia
klo 15:30: päivällinen + maito
klo 18:30: iltamaito + iltapuuro (maito täytyy yleensä antaa ensin, että vauva suostuu syömään iltapuuron sovinnollisesti)
klo 19:00: iltapesut ja iltasatu
Olemme tähän asti menneet siitä mistä aita on matalin nukuttamalla vauva iltaisinkin vaunuihin, mutta eilen aloitimme pinnasänkyyn nukuttamisen siten, että istuskelin lattialla vauvan vieressä välillä vähän kädestä silitellen. Puolen tunnin äänekkään protestoimisen jälkeen vauva lopulta nukahti sänkyyn ja yö meni ihan normaalisti, vaikka esikoisen unissapuhuminen välillä vähän häiritsikin.
Koska meillä tehdään iltatoimet aika varhain, imetän vauvan vielä kerran, joko täsmäsyöttönä juuri ennen omaa nukkumaanmenoani (yleensä puoli yhdentoista maissa) tai sitten vauvan herätessä itse klo 22 – 23. Tällä taktiikalla vauva yleensä nukkuu noin aamuviiteen heräämättä ja tyyntyy tutin avulla jatkamaan uniaan vielä reilun tunnin. Päätimme pari viikkoa sitten luopua muista yösyötöistä kokonaan, koska niitä rupesi olemaan aika tiheästi, vaikka vauvalla ei oikeasti ollut edes nälkä. Tuosta myöhäisillan syötöstä en edes halua kiirehtiä eroon, koska kun aloitan työt ensi viikolla, lounaan ja välipalan jälkeiset imetyskerrat jäävät pois, joten tuo yksi yöllinen imetyskerta tarjoaa kuitenkin sitten päivän neljännen rintamaidon, jolloin kokonaissaldo on ihan kohtuullinen.
P.s. Huomaa, että olen saanut uuden puhelimen – kestää hetken ennen kuin opin ottamaan sillä kuvia, jotka eivät (ehkä) tärähdä! 🙂
