Esikoinen on perinyt minulta (ja äidiltäni ja äidin suvulta…) melko kiivaan temperamentin; hän esimerkiksi paiskoo leluja kiukuspäissään päivittäin, vaikka hänelle on selitetty lukemattomat kerrat, ettei niin saisi tehdä. No, tyyppihän on alle kolmevuotias, joten en ole kovinkaan huolestunut siitä, että käpy palaa usein ja hallitsemattomasti.

Sen sijaan oman käpyni puolesta minun olisi varmaan syytä olla huolissani, teinpä nimittäin eilen vimmoissani aika lapsellisen tempun: revin esikoisen pahvisen kertakäyttömukin kahtia, viskasin palat lattialle ja sanoin, että siinä on sulle linttaa!

Ennen kuin tuomitsette minut aivan kokonaan, tässä hieman taustoja:

Miehelläni oli iltavuoro, mikä tarkoittaa sitä, että olen yksin vastuussa lasten iltatoimista ja nukuttamisista ja vaikka iltapuuhat yleensä sujuvatkin melko rutiininomaisesti, tuppaan olemaan aika väsynyt jo alkuillasta. Eilen vauvan jo monta päivää jatkunut kitikitikitimölymölykitikitikitimölymöly-mekkala saavutti huippulukemat – en pystynyt kuopuksen hereillä ollessa tekemään yhtään mitään muuta kuin olemaan hänen välittömässä läheisyydessään, muuten alkoi joko armoton raivoaminen tai lahkeessa roikkuminen. Esikoinen oli tavallista mustasukkaisemmalla tuulella, eikä todellakaan katsellut suopeasti vierestä, kun vauva yritti hamstrata itselleen kaiken syliajan. Hän myös vartioi lelujaan tarkemmin kuin yleensä tai ainakin yritti koko ajan päsmäröidä, millä leluilla vauva sai tai ei saanut leikkiä. Viime päivien aikana esikoinen on myös keksinyt ruveta ”kitinäinttämään”. Olin jo toiveikkaana miettinyt, että eikö esikoiselle tule ollenkaan sitä pikkulapsille tyypillistä mankumisvaihetta, jossa ruoan pitäisi olla valmis sillä siunaaman sekunnilla, kun lapsi keksii pöydän ääreen kavuta ja ylipäätään kaiken pitäisi tapahtua ei kun nyt heti, mä haluan jo, anna jo, mä haluan mä haluan mä haluan. 

No, kello rupesi olemaan vauvan iltamaidon verran ja olin jo korviani myöten täynnä sitä jatkuvaa möykkää, joka syntyy siitä, kun kaksi lasta yhteen ääneen kitisee ja haluaa jotain, taukoamatta. Esikoinen oli kehittänyt leikin, jossa viime vapulta käyttämättä jääneet Ikean pahvimukit toimittivat mehupullojen virkaa hänen lähtiessään retkelle mammalaan (eli eteiseen). Jostain syystä noiden ”mehupullojen” piti olla ”lintassa”: esikoinen kävi koko ajan kärttämässä minulta, että ei kun linttaan, tään pitää olla lintassa, äiti laita tämä linttaan, ei noin, sen pitää olla näin, äiti mä en saa tätä, äiti laita!

Ja äitihän laittoi:

Jep. Yritä tässä nyt sitten opettaa esikoiselle, että vaikka kuinka kiukuttaisi, mitään ei saa paiskoa eikä rikkoa…