Tämä on ollut tosi perinteinen lapsiperheviikonloppu puistoiluineen, mummilavisiitteineen ja hermojen menetyksineen. Kattaessani tovi sitten kiireellä lounasta pöytään olin jo vähän hermoraunio ja mietin, että on se nyt kumma, kun koskaan ei saa tehdä edes pientä asiaa rauhassa vaan jatkuvasti on joku kitisemässä, hoputtamassa tai mölisemässä. Olisin halunnut kattaa pöydän kerrankin kauniisti, valita ehkä vähän hienompia astioita kuin yleensä ja ylipäänsä istahtaa kaikessa rauhassa pöytään nauttimaan Saaristolaismarkkinoilta ostettua lohikeittoa ja jälkkäriksi tarkoitettuja voisarvia kahvin kanssa. Olisin halunnut juoda kiireettömät vaalikahvit sen kunniaksi, että pistäydyin vaalikopissa raapustamassa lapulle mielipiteeni nykytilanteesta ja toiveeni tulevaisuudesta ja jatkaa samalla mieheni kanssa sitä mielenkiintoista poliittista keskustelua, joka meillä jää koko ajan kesken, koska lapsiamme ei tietenkään tuon taivaallista kiinnosta mikään vaaleihin liittyvä.

Sen sijaan kävin esikoisen kanssa tahtojen taistelua siitä, täytyykö lohikeittoa edes hiukan maistaa ja että miten tuolilla noin suurin piirtein kuuluisi istua ilman, että on koko ajan tipahtamassa pöydän alle ja joo joo sä saat maistaa tuota voisarvea. Kuopus intoili omalla paikallaan ja onnistui kuorruttamaan lattian parsa- ja kukkakaalin palasilla ja kananmunalla, koska oli ruoastaan niin kertakaikkisen täpinöissään. No, koska olen tällainen haikeuteen taipuvainen luonne, mietin jo kahvia hörppiessäni, että vielä ovat edessä nekin vaalikahvit, jotka saamme mieheni kanssa takuuvarmasti juoda kaikessa rauhassa – ja todennäköisesti silloin muistelemme haikeudella tätä melskettä ja vilinää ympärillämme. 

Tavallaan tämä viikonloppu on ollut tosi onnistunut: to do -listalta on saatu vedettyä muutama tehtävä yli, äänestämässä on käyty, markkinoilla pyörähdetty, mummilassa on vedetty lättyjä napa täyteen ja vielä ehditään hakemaan Prismasta juoksukengät. 

Sopivasti jännittävää ja mukavaa vaali-iltaa kaikille!