Olen kiinnittänyt huomiota mielenkiintoiseen ilmiöön: kasvatuskirjojen ja -oppaiden väheksymiseen. Tämä asia hämmästyttää minua todella paljon, koska samanaikaisesti on täysin ookoo, luonnollista ja normaalia näppäillä Googleen kaikki lasten kehityksessä yhtään mieltä askarruttavat asiat tai kysellä tietoa vanhemmuuden solmukohdista av-mammoilta. Miksi sitten (muka) on jotenkin noloa ja avutonta lainata kirjastosta asiantuntijan kirjoittama opas noihin samoihin asioihin ja solmukohtiin liittyen?
Vilkaisin äsken pari av-keskustelua, joissa kyseltiin kasvatusoppaiden lukemisesta. Kysymykseen Luetko kasvatusoppaita? vastattiin seuraavasti:
En.
En herttinen sentään.
En. Pitäs vissiin lukea. (Perässä sellainen hymiö, joka viestitti, ettei kirjoittaja oikeasti aio lukea mitään oppaita.)
En. (Mutta tämä kommentoija katselee kasvatusohjelmia ja lukee perhelehtiä.)
En. (Paitsi raskausaikana vähän.)
En. (Paitsi hiukan kuitenkin, mutta mieluiten vain sellaista tietoa, jonka kanssa pystyy olemaan samaa mieltä.)
Jossain toisessa kasvatusoppaita käsittelevässä keskustelussa peräänkuulutettiin sitä ah-niin-kuuluisaa maalaisjärkeä, jonka avulla lapset on ammoisista ajoista lähtien kasvatettu. Tuo maaginen maalaisjärki, joka auttaa tilanteessa kuin tilanteessa mutta jonka kylkeen tarvitaan kuitenkin vähän mielipiteitä av-mammoilta. Ihan maalaisjärjellä ajatellen asia on näin, mutta ihan siltä varalta, että oma maalaisjärkeni olisikin väärässä niin kysynpä Suomi24-palstalta. Mutta oppaisiin ei kosketa pitkällä tikullakaan, koska tieteelliseen tietoon turvautuminen kertoo kyvyttömyydestä toimia vanhempana.
Maalaisjärjen tärkein aisapari on tietenkin äidin oma intuitio, joka kyllä kertoo jetsulleen, milloin vauva esimerkiksi on valmis luopumaan yösyötöistä, mutta vaikka äidinvaistoon kannattaakin tosiaan luottaa ihan sataprosenttisesti niin naputellaan nyt ihan varmuuden vuoksi av-mammoille kysymys siitä, että voiko meidän vauvelilta jättää jo ensi yönä yösyötöt pois.
Älkää ymmärtäkö minua väärin. Minäkin ajattelen usein maalaisjärjellä ja kuuntelen omaa äidinvaistoani. Varsinkin jälkimmäisen avulla esikoisen vieroitus sekä rintamaidosta että myöhemmin tutista onnistui tosi helposti. Todennäköisesti olen myös molempien asioiden tiimoilta käynyt juuri niillä av-palstoilla lueskelemassa muiden kokemuksista, enkä tarkoitakaan vähätellä näiden palstojen antia. Mutta minä luotan myös tutkittuun tietoon ja asiantuntijoihin. Voi olla, että oma koulutustaustani vaikuttaa siihen, miten mieltynyt olen erilaisten teorioiden pohtimiseen ja soveltamiseen, mutta omasta mielestäni on täysin luonnollista ja järkevääkin tarttua asiantuntijan kirjoittamaan teokseen pelkkien mutu-viestien lukemisen sijaan. Vauvan, leikki-ikäisen, koululaisen ja murrosikäisen lukuisat eri kehitysvaiheet, mahdolliset uniongelmat, hoitokuviot ja vanhempien oma jaksaminen – miten ihmeessä voidaan olettaa, että äitien ja isien pitäisi tietää jotenkin vaistonvaraisesti kaikki ne asiat, joita jotkut kuitenkin tutkivat ihan työkseen?
Rivien välistä olen tulkinnut, että yhtenä miinuspuolena kasvatusoppaissa pidetään sitä, että tieto tulee ylhäältä alaspäin, asiantuntijalta maallikolle, kun taas blogeissa ja keskustelupalstoilla tietoa ja kokemuksia jaetaan vertaisten kesken. Mutta vaikka olen itse lukenut omaan tiedonjanooni ties kuinka monta kasvatuskirjaa, en ole vielä törmännyt sellaiseen pahamaineiseen opukseen, jonka kirjoittaja yrittäisi määrätä minua tekemään asiat vain yhdellä tietyllä tavalla tai sormi ojossa paasaisi, mikä on se oikea, pyhä ja kiveen hakattu tapa kasvattaa. Sen sijaan olen kyllä löytänyt noita sormi ojossa paasaajia av-palstoilta ja blogien kommenttiketjuista.
Jos maalaisjärki tai äidinvaisto tosiaan riittäisivät ratkomaan tilanteen kuin tilanteen, miksi keskustelupalstoille tulvii vanhemmuus- ja kasvatusaiheisia kysymyksiä? Mihin tarvitaan perhelehtiä? Neuvoloita? Auttavia puhelinpalveluita? Ei terkkari vastaa neuvolassa kysymyksiin vain fiilispohjalta, eikä perhelehden toimittaja merkitse juttunsa loppuun lähteeksi maalaisjärkeä.
Minun mielestäni jokaisella on oikeus etsiä vastauksia juuri siitä lähteestä mistä haluaa. Oli se sitten naapurin Pirjo, joka kasvatti lapsensa yksin 70-luvulla tai työkaveri tai omat vanhemmat tai Facebook-kaverit tai av-mammat. Tai kasvatuskirjat. Ei ole mitenkään avutonta tai noloa katsella karjuvaa kaksivuotiasta, joka juuri kymmenen sekuntia sitten leikki tyytyväisenä itsekseen, kunnes käteen osuikin vääränmuotoinen palikka, ja miettiä, että ei perhana, mitä tuommoiselle kuuluu tehdä.
Oletko sinä lukenut kasvatuskirjoja? Vai onko sellaisten lukeminen mielestäsi turhaa ja/tai noloa?
