Facebook-uutisvirtaani tulee päivittäin erilaisia työnhakuun liittyviä linkkejä ja vinkkejä. Viime viikolla luin Duunitori.fi-sivuston jutun työnhakukampanjoista ja aloin haikailla niiden aikojen perään, jolloin työpaikan saattoi saada ihan vain soittamalla kiinnostavalle työnantajalle. Tänä päivänä työnhaku itsessään tuntuu olevan kokopäivätyön veroinen urakka.

Yleensä näissä ”5 vinkkiä työnhakuun” -artikkeleissa neuvotaan työnhakijoita erottautumaan. Sen sijaan, että mainostettaisiin niitä tuttuja tiimityöskentelytaitoja ja sosiaalisuutta, kannattaisikin varmaan lykätä tähtisadetikku hampaiden väliin samalla, kun kuvaa työhakemuksensa videolle ja morsettaa varpaillaan tiivistelmän ansioluettelostaan. Tällä tavalla oma hakemus ainakin erottuisi massasta ainutlaatuisuudellaan!

Vaikka ei sekään kyllä riittäisi. Tämän päivän työnhakijalla olisi nimittäin hyvä olla sen perinteisen ansioluettelon sijaan oma työnhakusivusto. Omilla sivuilla laitetaan tietenkin koko persoona likoon ja keksitään omalle työnhakuprosessille nokkelia hashtageja. (Ei varmaan kannata käyttää mitään näistä: #ikuinenmattimyöhäinen, #arkajavihainen tai #muideneväätmaistuuparhaimmalta.) 

Omat nettisivutkaan eivät kuitenkaan takaa unelmien työpaikkaa. Oma työnhakusivusto on vain yksi pieni jyvänen sosiaalisen median päättymättömällä hiekkarannalla, jossa pitää palvoa aurinkoa nimeltä Twitter ja varoa samalla, ettei oma nahka kärähdä. Twitteriin pitäisi ehtiä naputtamaan tiiviiseen muotoon jämäköitä ja ajankohtaisia mielipiteitä samalla kun Instagram-tilisi kaipaa jo uusia kuvia OOTD:stäsi ja aamusmoothiestasi. (Ei muuten kannata lannistua siitä, että Tupla-patukalla on todennäköisesti paljon enemmän Instagram-seuraajia kuin sinulla – onhan se sentään suklaapatukka, jonka on täysin järkevää huolehtia imagostaan somessa.) Ja olethan jo päivittänyt omaan blogiisi 5+1 vinkkiä saavuttaa maailmanrauha?

PS. Jos 24/7 läsnäolo somessa uuvuttaa, kannattaisiko vetäytyä retriitille olemaan hiljaa ja hyväksyvästi läsnä? Kotona tällaista hiljaisuuden retriittiä on paljon vaikeampi toteuttaa, varsinkin, jos kanssasi asuu pieniä lapsia. Pienten lasten kanssa et nimittäin pysty ollenkaan niin zenisti keskittymään siihen, miltä omena tuntuu kädessäsi ja jos olen oikein ymmärtänyt niin mindfulnessin A ja O on hedelmien kuorimisen kokonaisvaltainen aistiminen. Retriitin jälkeen sinulla on todennäköisesti niin paljon asiaa, että voisi olla hyvä sauma käydä parisuhdeleirillä puhumassa siitä kerrasta, jolloin toinen ei tukenut, vaikka sinua harmitti, että Downton Abbey -sarjaa on Netflixissä vain neljä ekaa kautta. Kun sekä hiljaisuus että rakastava vuorovaikutus on handlattu, on aika vilkaista peiliin ja kauhistuen muistaa, että kevät on tulossa ja kahvakuula haettava taas häkkivarastosta. Koska ilman treenattuja olkapäitä et pysty muodostamaan järkeviä ajatuksia ja olemaan hyödyksi yhteiskunnalle.

PPS. Some-uupumus näyttää olevan kohdallani jonkinlainen kevätilmiö; lähestulkoon vuosi sitten päivätyn postauksen samasta aiheesta voit käydä lukemassa täältä.