Koska hiukseni luulevat suihkussa käyntiä vesipuistoelämykseksi, jossa luisutaan selkää pitkin hurjaa vauhtia viemäriin eikä tulla takaisin, haluan omistaa niille kokonaisen postauksen ennen kuin viimeinenkin hiustupsu on kadonnut.

Hiustyylini on aina ollut melko luonnollinen. Väri sen sijaan on koko aikuisiän tullut purkista, tosin viime aikoina olen taas ruvennut tykkäämään omasta hiusväristäni, enkä viime kampaajakäynnillä (viime heinäkuussa, ei kai siellä kampaajalla nyt koko ajan ehdi hyppäämään…) halunnut kuin vähän raitoja piristämään sitä pörröisenkarheaa sekasotkua, joka päässäni kasvaa.

Nyt mieli tekisi taas kampaajalle, mutta en yhtään tiedä, mitä keksisin kampaajaltani pyytää. Olen käynyt keväästä 2013 lähtien samalla kampaajalla, joten kutsun häntä trendikkäästi ”luottokampaajakseni”, vaikka olemme tavanneetkin vain kolme kertaa. Luottokampaajani osaa leikata, värjätä ja laittaa hiukseni tosi kivasti, mutta ongelma on se, että itse en osaa. En, vaikka ensimmäisellä kerralla Riika antoi minulle maailman yksinkertaisimman ohjepiirroksenkin mukaan. Yhden kerran yritin väkertää kasvojen edessä roikkuvia suortuvia sivuun suoristusraudan kanssa (”tarpeeksi kapea hiusosio, kiepautus ja suunta on ylöspäin, ylöspäin” muistan Riikan painottaneen. ”EI TÄSTÄ TUU YHTÄÄN MITÄÄN!” muistan itse painottaneeni miehelleni. Äänekkäästi. No, ainakin äänensävyssäni oli volyymia, vaikka hiuksiin ei sitä tullutkaan.).

Siksi minulla on aina hiukset nutturalla. Olen tainnut kulkea hiukset nutturalla esikoisen syntymästä lähtien. Lapseni eivät varmaan edes tunnistaisi minua, jos nuttura katoaisi. (Eilen esikoinen totesi kylvyssä, että häneltä, iskältä ja vauvalta pestään hiukset, mutta äitiltä pestään nuttura.) Mieheltäni olisi pitänyt kysyä alttarilla, että tahdotko ottaa tämän naisen ja hänen nutturansa riesaksesi vastamäeksesi vaimoksesi ja rakastaa häntä ja hänen nutturaansa, aina ja iankaikkisesti, aamen.

Ja kun puhun nutturasta niin en todellakaan puhu mistään taidokkaasta glamour-nutturasta vaan ihan siitä perinteisestä kotiäidin nutturasta. Muunlaisiin nutturoihin en pysty enkä kykene. Pari kertaa olen yrittänyt ja lopputulos on ollut juuri se sama ”EI TÄSTÄ TUU YHTÄÄN MITÄÄN!” -vuodatus miehelleni.

Eikä tässä vielä kaikki. Nyt vasta päästään itse asiaan: imettäminen on hävittänyt lähestulkoon kaikki hiukset päästäni, siis ne vähät, jotka jäivät jäljelle esikoisen vauva-ajoilta. Joskus ennen muinoin minulla oli vahva ja vankka poninhäntä ja nutturaani olisi mahtunut pesiytymään haikarapariskunta. (Tai ainakin joku punatulkkupariskunta.) Joskus ennen muinoin kampaajat hämmästelivät paksuja hiuksiani ja vetäytyivät mutisten takahuoneeseen tekemään ”vielä hiukan lisää” väriainetta. Kun minulle tehtiin hääkampausta, kampaaja oli joutua paniikkiin, koska harjoituskampauksesta huolimatta hän oli unohtanut, miten paljon sitä tukkaa on ja kun koko komeus oli jo viittä vaille valmis, piiloon jääneitä hiusosioita puski esiin sinnikkäästi kuin voikukkia betoniseinästä.

Voi miten monet kerrat olen kironnut hiuksiani näillä sanoilla: ”Miks mulla pitää olla näin paksut hiukset, aargh!”. Melkoinen hölmö olen siis ollut, vaikka totuuden nimissä on kyllä sanottava, että sellaisten tuuheiden ja luonnonkiharien hiusten kanssa eläminen on välillä ollut hyvin takkuista. No, enää on jäljellä yksi takku, se iänikuinen nutturani. Jos hiustyylini ennen oli wash and keep, nykyään se on wash and weep. Hiuksiani liikkuu viemäristössä sen verran paljon, että jos Turun alueella joskus bongataan viemäriputkesta esiin mönkivä karvainen hirviö niin se on vain minun lattiakaivoon huuhtoutunut hiustukkoni.

Huoh. 

Ei kai tässä auta muu kuin käydä siellä kampaajalla ja antaa ammattilaisen tehdä taikojaan. Olisipa sitten ainakin yhtenä päivänä hiukset hyvin. 

P.s. Kyllä minun vielä yksivuotiaana kelpasi poseerata tuuhealla kuontalolla: