Aikavarkaissa-blogin Mirkku pohti jokin aika sitten, että pitäisikö jo unohtaa termi ”poikkeustila” lapsiperhearjessa ja hyväksyä se, että tätä se elämä nyt vain on yöheräilyineen kaikkineen. 

Mirkun postauksen myötä tajusin itsekin, että olen tässä jo jonkin aikaa kuvitellut eläväni jonkinlaisessa poikkeustilassa, vaikka totuus on se, että elän ihan tavallista lapsiperheen arkea. Sitten tajusin, että ajattelin eläväni poikkeustilassa jo ennen ensimmäistä raskauttakaan, viimeisten opiskeluvuosien aikana. 

Kun olin joka toisen viikon töissä ja joka toisen viikon pyhitin opiskeluun: poikkeustilahan se oli, väliaikainen ratkaisu. Kun seuraavana lukuvuonna kiirehdin Norssista harjoitustunnin jälkeen graduseminaariin ja sieltä Educariumiin kasvatuspsykologian luennolle ja sieltä kotiin gradun ja tuntisuunnitelmien kimppuun – poikkeustila, pian helpottaisi. Kun muutin valmistumisen jälkeen yhdeksi lukuvuodeksi töiden perässä Raumalle ja näin miestäni vain viikonloppuisin tai tämän arkivapaina – poikkeustilahan tämä, pian palataan normaaliin.

Tulin raskaaksi, esikoinen syntyi, väsytti, oli kaikenlaisia vaiheita. Elimme ensimmäistä vauvavuotta, elämämme siihen asti suurinta poikkeustilaa. Pian varmaan saa taas nukkua, pian tämäkin vaihe on ohi, pian helpottaa, pian, pian, pian!

Tulin uudelleen raskaaksi ja siirryin kasvavan vatsan myötä taas uuteen poikkeustilaan. Sitten tuli tuhiseva vastasyntynyt, mustasukkainen esikoinen, räjähtävät rinnat, vollottamaan pistävät hormonit, unenomaisessa vauvakuplassa kelluminen. Poikkeustilojen poikkeustila. 

Baby bluesia, univelkaa, koliikkiepäilyjä, päivärytmin hakemista, uhmaikää, suklaata kaksin käsin, kaamosmasennusta. Kyllä tämä tästä, tämä on tällainen poikkeustila vain…

Kaiken keskellä ja koko ajan tietenkin myös paljon rakkautta, iloa ja onnea omasta perheestä. 

Päädyn siis samaan lopputulokseen kuin Mirkku: ”…tämä nyt elettävä aika on ihan sitä peruselämää.”