Päiväkerholainen
Haimme esikoiselle keväällä seurakunnan päiväkerhopaikkaa heti sillä minuutilla, kun sähköinen ilmoittautumispalvelu avautui, ja saimme pian kuulla tytön olevan ensimmäisellä varasijalla haluamaamme kerhoon (hän olisi kyllä saanut paikan kauempana sijaitsevasta kerhosta, mutta sen paikan jätimme suosiolla seuraavalle). Kesällä, kun varmuutta kerhon alkamisesta ei vielä ollut, olin jo ehtinyt monet kerrat miettimään, että toisaalta, onhan kolmevuotias vielä aika pieni olemaan kerhossa ”itsekseen”, joten ehkä onkin ihan hyvä, ettei hän aloita päiväkerhossa ihan vielä, onhan tässä lähellä näitä muskareita ja perhekerhoja. Kun sitten sain sähköpostia, jossa kerrottiin vapautuneesta kerhopaikasta, olin kyllä innoissani mutta samaan aikaan hiukan pettynytkin. Tai en pettynyt, mutta ehkä vähän peloissani.
Olin nimittäin jo ehtinyt tuudittautumaan siihen ajatukseen, ettei esikoista tarvitse vielä alkaa valmistella siihen, että hänen täytyy jäädä muiden aikuisten seuraan, ilman äitiä, iskää tai muitakaan tuttuja aikuisia. Että hänen täytyy osata kertoa vieraille aikuisille, jos hänellä on jokin hätänä – jos täytyy päästä pissalle tai jos janottaa tai jos eväsrasia ei aukeakaan.
”Ja entäs sitten se katsekontakti”, murehdin miehelleni eräänä iltana ennen ensimmäistä kerhokertaa. ”Kun S on tietenkin tottunut vilkaisemaan jompaakumpaa meistä, jos se haluaa vaikka tietää, että saako jotain ottaa tai että mitä nyt tapahtuu – ketä se siellä sitten katsoo?” (Tämä ei ollut edes sieltä oudoimmasta päästä niitä ajatuksia, joita mielessäni sinkoili pohtiessani mahdollisia kerhoon liittyviä kompastuskiviä.)
Loppujen lopuksi en tiedä, murehdinko enemmän esikoisen pärjäämistä vai sitä, miten minä itse pärjään sen muutoksen kanssa, että joku muu kuin minä tai mieheni on vastuussa lapsestamme. Ymmärretäänkö siellä kerhossa, että S ei ole kovinkaan tottunut olemaan ilman omia vanhempiaan (lue: ymmärretäänkö siellä kerhossa, ettei S:n äiti ole kovinkaan tottunut siihen, että S on ilman omia vanhempiaan.) Ymmärretäänkö siellä, että S on vasta kolmevuotias? Ymmärretäänkö siellä, ettei S saa välttämättä itse eväsrasiaansa auki? Nähdäänkö siellä varmasti, jos jotain lapsista kiusataan? Otetaanko kaikki tasapuolisesti huomioon?
Niin, kyseessähän on tosiaan koulutetut lastenohjaajat, jotka ovat ennenkin toimineet lasten kanssa ja jotka ovat tottuneet ottamaan kaikenlaisia asioita huomioon tehdessään työtään…kyllä minäkin lopulta tämän itsestäänselvyyden tajusin, mutta ei se tehnyt yhtään helpommaksi sitä, kun S piti sinne kerhoon ensimmäisen kerran jättää. (Onneksi olin itse töissä – olisin varmaan sabotoinut koko homman purskahtamalla itkuun pienten naulakoiden ja nimikoitujen pöllöjen edessä.)
Mutta nyt menen asioiden edelle. Ennen sitä ensimmäistä itsenäistä kerhokertaa oli a) asian kertominen esikoiselle b) tutustumiskäynti. Esikoisen ensireaktio koko kerhoasiaan oli vähän sellainen ilahtumisen, epäröinnin, jännittämisen ja epätietoisuuden värittämä kysymysmerkki, joka muuttui ”en halua kerhoon” -ilmoitukseksi pari päivää ennen tutustumiskäyntiä. Itse pidin tietenkin yllä sellaista ”jippii, tutustumiskäynti, jee, nyt päästään käymään siellä kerhossa, tittidii!” -tsemppimeininkiä, mutta aloin kyllä hieman epäröidä koko homman toimivuutta siinä vaiheessa, kun tajusin, että läsnäolevista kerholaisista vain yksi oli S:n lailla kolmevuotias, muut tuntuivat olevan sen ikäisiä, että tarvitsevat kohta deodoranttia ja mopokortin. Mutta niin siinä vain kävi, että tutustumiskerta hälvensi esikoisen tuntemat epäilykset, ja kun mieheni ensimmäisenä varsinaisena kerhopäivänä ojensi kerhorepun tytölle ja toivotti mukavaa kerhokertaa, esikoinen oli toivottanut iloiset heipat ja pyyhältänyt nimipöllönsä kanssa jonnekin.
Ja kun haimme tytön kerhosta (päivystimme pihalla tietenkin kaksikymmentä minuuttia etuajassa ihan varmuuden vuoksi), hän oli intoa ja iloa tulvillaan. Oli ollut mukavaa, oli ollut kavereita, oli laulettu lauluja, oli syöty eväät… Toinen ohjaajista, se, jonka kanssa olin tutustumiskerralla hiukan ehtinyt S:sta juttelemaan, näki kysyvän ilmeeni ja huikkasi, että hyvin oli mennyt.
Mies oli pitänyt koko kerhohetken ajan puhelinta käden ulottuvilla siltä varalta, että jos sieltä kuitenkin soitetaan – olinhan raapustanut sydänverelläni kerhosopimukseenkin, että hyvin herkästi saa sitten soittaa ja jos S haluaakin kesken kerhon kotiin.
No, eipä sieltä ole soitettu. Ei S ole halunnut sieltä kesken kaiken pois. Ei kai, kun siellä on niin hauskaa ja tekemistä ja kavereita ja lauluja ja loppupiiri ja eväät ja uusi Sofia ensimmäinen -eväsrasia.
Olen tästä kaikesta tietenkin tosi iloinen ja helpottunut, mutta en voi kieltää, etteikö pieni varauksellisuus vieläkin väijyisi jossakin aivojeni sopukoissa. Ensimmäisen kerhokerran jälkeen kävi muussa yhteydessä ilmi, että jonkinlaista kiusantekoa oli tapahtunut jonkun isomman tytön toimesta, mutta toisaalta, parin viime kerran jälkeen esikoinen on kuitenkin raportoinut leikkineensä juuri tämän saman tytön kanssa. Ja luotan kyllä siihen, että ohjaajat puuttuvat peliin tarvittaessa. Tiedän, että esikoiselle tekee hyvää tottua toimimaan ja leikkimään ryhmässä, vaikka toisaalta olenkin sitä mieltä, että kolmevuotias on vielä tosi pieni ja on vähän luonteesta ja temperamenttipiirteistä kiinni, miten paljon aktiviteetteja ja kavereita arkeensa kaipaa. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että nämä kaksi viikoittaista kerhokertaa ovat tosi sopiva määrä esikoiselle ja tuovat mukavaa vaihtelua kotihoitoon.
On muuten ollut jopa hiukan haikeaa huomata tytön olemuksesta, että hän tietää, että kerho on hänen juttunsa. Hän kyllä kertoo auliisti ja mielellään kerhokerroista kaiken mahdollisen, mutta eräänlainen ”tämä on mun oma juttu” -asennekin siellä taustalla piilee, tietynlaisissa ilmeissä ja katseissa. Tätä on vähän vaikea selittää – ehkä teillä on ollut jotain samantapaisia havaintoja omien lastenne hoitokuvioiden ja harrastusten suhteen? Eikä tämä ole missään tapauksessa mikään huono juttu, päinvastoin, mutta taas sellainen niisk niisk iso tyttö jo -kehitysaskel, joka saa minut miettimään sitä, miten nopeasti lapset kasvavat.
Onko teillä alkanut uusia juttuja nyt syksyllä? Miten on sujunut?