Pikkuhiljaa

Kahvia, kiitos!

Esikoinen alkaa pikkuhiljaa tottua vauvaan ja siihen, että vauvaa imetetään, hoidetaan ja pidetään sylissä. Vielä pari päivää sitten tilanne oli sellainen, että murehdin sydän sykkyrällä sitä, pääseekö rakas tyttömme koskaan yli vauvan aiheuttamasta shokista. Hän turvautui pelkästään iskäänsä ja piti minut loitolla - en saanut antaa suukkoja, enkä oikein koskea muutenkaan, en saanut vaihtaa vaippaa, enkä lukea iltasatua...tuntui niin kurjalta nähdä, miten paha mieli toisella on. Saimme kuulla pari klassista uuteen vauvaan liittyvää kommenttia, kuten esimerkiksi "vauva pois!" ja "vauva on tyhmä!", mutta nyt vauvasta on ruvettu puhumaan iloisempaan sävyyn. "Missä pikkuinen vauveli on?" "Äiti, ota pikkuinen vauveli syliin!" "Pikkuinen vauveli syö!" "Hyvää yötä, pikkuinen vauveli!"

Uskon, että aika nopeankin edistymisen taustalla on se, että vauva nukkuu tosi paljon. Tai varmaan ihan normaalin määrän, mutta meille huonounisen esikoisen vanhemmille tämän uuden vauvan unimäärät ovat suoranainen ihme. Toki tilanne voi tästä muuttua moneen suuntaan ja monta kertaa, mutta nyt olemme kyllä tosi kiitollisia siitä, että vauvalle uni maistuu, sillä se vapauttaa roppakaupalla aikaa esikoisen huomioimiseen ja normaaliin arkeen. Ja kun esikoinen on huomannut, että ei tässä nyt mitään tavatonta mullistusta olekaan tapahtunut, hän on silminnähden rentoutunut ja vapautunut parin päivän takaisesta, myös minun seurassani. Nyt saan taas antaa suukkoja ja haleja ja silitellä pientä päätä. Nyt ei joka pihahdukseen tarvitakaan enää iskää, vaan äitikin kelpaa taas vaihtamaan vaippaa ja peittelemään. (Iltasadun lukemiseen minua ei ole vielä kelpuutettu, vaikka se on aina ollut minun tehtäväni. Voi sitä onnen päivää, kun tyttö taas sanookin, että äiti lukee! Sitä odotellessa.)

Olemme mieheni kanssa molemmat huomanneet, että tällaisessa tilanteessa ei voi liikaa hokea esikoiselle sitä, miten tärkeä ja rakas hän on. Sitä viestiä hän ei kyllästy kuuntelemaan ollenkaan. Pieni läpimurto tapahtui toissapäivänä, kun raivoisan kiukkukohtauksen jälkeen sinnikkäästi silittelin tytön hiuksia ja toistin uudelleen ja uudelleen niitä samoja asioita: äiti ja iskä rakastavat häntä tosi paljon, hän on meidän rakas pieni tyttömme, josta me pidämme aina huolta...tässä kohtaa tyttö innostui itsekin miettimään, missä kaikissa tilanteissa hänestä pidetään huolta (portaikossa, puistossa, kylässä...). Toissapäivänä tapahtui muutakin myönteistä, sillä menimme ensimmäistä kertaa kyläilemään tällä uudella kokoonpanolla esikoiselle niin rakkaaseen "serkkulaan" (siskoni luo) ja hänelle teki tosi hyvää leikkiä serkkujensa kanssa kuten aina ennenkin. 

Kyllä se tästä, pikkuhiljaa. Vielä kun keksisi, miten saa herkästi tulistuvan kaksivuotiaan lopettamaan lelujen paiskomisen kiukun hetkellä. Pelkään nimittäin, että jossain vaiheessa jotain kolahtaa vauvan päähän. Olemme yrittäneet yhdessä harjoitella rauhoittumista, mutta sillä hetkellä, kun se kiukku tulee niin...lelut viuhuvat jo ilmassa. (Ei sentään aina - välillä kiukku ilmaistaan sillä perinteisellä lattialle heittäytymisellä.) Eilen luimme hauskaa kirjaa, Trumpetti, kiivasluonteinen pikku elefantti, jossa herkästi suuttuvan elefantin äiti yrittää opettaa pikkunorsua rauhoittumaan laskemalla kymmeneen. Kun kirja oli luettu muutamaan otteeseen ja kun tytölle tuli seuraavan kerran (pieni) kiukkukohtaus, muistutin häntä siitä, miten Trumpetti rauhoittuu. Tyttö rupesi kyllä heti laskemaan, mutta oikaisi saman tien loppuhuipennukseen: kymmenen, kymmenen, kymmenen, KYMMENEN! ja kun kysyin, että no, rauhoituitko niin vastaus tuli salamannopeasti: "EN!".

Kommentoi