Rv 36+0: väsyneen odottajan ajatuksia

Tänään pyörähti käyntiin 37. raskausviikko. Olen ollut viime päivinä todella väsynyt, enkä jaksaisi oikein ryhtyä mihinkään. Kun vielä viikko sitten kävin vimmoissani kaappien, lipastojen, laatikoiden ja hyllyjen kimppuun (pesänrakennusviettini ansiosta maustekaapissamme ei ole yhtään vanhentunutta maustepussia ja ”elmukelmulaatikkokin” on siististi järjestyksessä), nyt haluaisin vain nukkua, levätä, huilata, ottaa nokoset, torkahtaa, uinua, vetää sikeitä ja mitä näitä nyt on. Vaikka nukunkin yöni kohtalaisen hyvin, olen silti melkein heti aamupalan jälkeen niin naatti, että lasken minuutteja päiväuniaikaan. Haluaisin niin kovasti hyödyntää tytön päiväunet johonkin hyödylliseen tai edes hyödyttömään tekemiseen, mutta ei, minun on pakko mennä itsekin nukkumaan, muuten en jaksa iltaan asti. 

Muistan kyllä hämärästi olleeni edellisessäkin raskaudessa väsynyt loppumetreillä, mutta silloin ne ensimmäiset äitiyslomaviikot ennen vauvan syntymää todella olivat lomaa ja tarkoittivat sitä, että sain viettää vaikka koko päivän sängyssä peiton alla, jos siltä tuntui. Nyt olen vastuussa vilkkaasta ja toimeliaasta kaksivuotiaasta, joka tanssii, hyppii, pomppii, laukkaa, juoksee ja on ikävä kyllä myös hoksannut, että apaattisen näköiseen äitiin saa kummasti vauhtia juoksentelemalla sohvalla edestakaisin. No, onneksi tämä kyseinen kaksivuotias tykkää liikunnallisten aktiviteettien lisäksi myös tarjota sohvalla lepäävälle äidille kahvia ja kakkua leikkiastioista ja lukea äidille kirjoja. 

Raskausväsymykseni ei muuten ole pelkästään fyysistä vaan ihan henkistäkin sorttia – aivoni, jotka ovat tottuneet pohtimaan, analysoimaan ja ottamaan kantaa, ovat nekin aika uuvuksissa. Olen esimerkiksi tosi turhautunut, pettynyt ja ärsyyntynyt siitä, että kansalaisaloite sukupuolineutraalista avioliittolaista hylättiin, mutta pelkkä ajatuskin jonkinlaisen terävän kannanoton kirjoittamisesta tuntuu mahdottomalta tämänhetkisessä olotilassani. Tyydyn vain toteamaan, että toivon sydämeni pohjasta, että Suomi ei enää kauan ole Pohjoismaiden häpeäpilkku tasa-arvoasioissa.

Nyt siirryn sohvalle vaakatasoon ja yritän saada tylsistyneet aivoni päättämään, että haluanko katsoa Orange Is the New Black -sarjaa vai lukea kirjaa. Todennäköisesti päädyn ensimmäiseen vaihtoehtoon, koska lukeminen vaatii aivoilta enemmän, eikä minulla nyt oikein ole, mistä antaa.