Rykelmä post it -lappuja

Kun ei ehdi kirjoittamaan, mieli muuttuu sekalaiseksi rykelmäksi keltaisia post it -lappuja. Ensin niissä on järki, mutta päivien kuluessa viestit haalistuvat, eivätkä enää tunnu niin tärkeiltä, että niistä kannattaisi edes mainita mitään.

Viime viikkoina olen halunnut – ja ihan tosissani aikonutkin – kirjoittaa vaikka mistä:

Siitä, miten mukava piknikristeily meillä oli, siitä huolimatta, että joitakin vanhempia ei tuntunut tippaakaan kiinnostavan omien lasten kaitseminen. (Enkä siis todellakaan tarkoita, että lasten täytyisi käyttäytyä laivalla hiljaa ja huomaamattomasti, sillä lapset ovat lapsia. Tarkoitan tilanteita, joissa esiteinit yrittävät kaataa alle kuusivuotiaille suunnattua pomppulinnaa, eivätkä henkilökunnan kehotuksista huolimatta tee elettäkään lopettaakseen – eikä lasten vanhempia tietenkään näy mailla halmeillakaan. Tai tilanteita, joissa leikki-ikäiset lapset hajottavat piirustushuoneen tuoleja samalla kun lasten isä istuu samassa tilassa, mutta ei puutu asiaan mitenkään.)

Siitä, että esikoinen sai päiväkerhopaikan. Yhtäkkiä meilläkin puhutaan kerhorepuista ja mietitään, että uudet sisätossut on muistettava ostaa. Kaivetaan esille sopivan kokoisia juomapulloja kaapin perukoilta ja itketään salassa sitä, että kaksi kertaa viikossa joku muu aikuinen on vastuussa lapsestamme. Ihan käsittämätöntä. Toivomme kovasti, että kaikki sujuisi hyvin ja että esikoisen tämänhetkinen mielipide (”en halua mennä kerhoon”) muuttuisi, kun hän näkee, mistä on kyse. Hän on kuitenkin aina ollut niin innoissaan muskarissa ja perhekerhossa, että voisin kuvitella hänen tykkäävän tästäkin touhusta, jos vain pääsisimme kohtuullisen vähillä henkisillä mustelmilla yli niistä ensimmäisistä kerroista, jolloin hän vasta totuttelee ”yksin” jäämiseen.

Siitä, että kuopus on nyt harjoitellut todella ahkerasti ilman tukea pystyyn nousemista ja seisomista. Hän jaksaisi seistä pönöttää keskellä olohuoneen lattiaa loputtomiin. Ja sitten hän (niisk) otti ensimmäisen askeleensa ilman tukea. Siihen se sitten tyssäsikin, mutta pitihän siitä parit kyyneleet tirauttaa.

Siitä, että juhlimme lauantaina lankomieheni kolmekymppisiä: ihanat juhlat ja ihana ilta. Jäimme yökylään, ja esikoisella(kin) oli niin mukavaa, että kun teimme aamupäivällä lähtöä kotiin, hän sai pahimmat uhmaraivarit koskaan. (Ne toiseksi pahimmat on myös koettu vastaavassa tilanteessa serkkulassa.) 

Siitä, että Nicci Frenchin uusin Frieda Klein -jännäri on ehkä paras tähänastisista, vaikka en olekaan sitä vielä ehtinyt lukemaan loppuun. Olen varmaan ollut tätä mieltä jokaisesta aiemmastakin Frieda Kleinista ja suosittelen kirjasarjaa kyllä lämpimästi, mikäli brittiläinen psykologinen jännitys ja vahvat, älykkäät henkilöhahmot kiinnostavat. (Tässä välissä täytyy muuten hehkuttaa Varsinais-Suomen Vaski-kirjastoa! Tämä kyseinen kirja, Friday on My Mind, ilmestyi heinäkuun alussa. Olin jo aikeissa klikata kirjan Amazonista Kindleeni, mutta koska se maksoi lähemmäs 20 dollaria, sain päähäni käydä kurkistamassa, olisiko se jo Vaski-kirjastossa. No ei ollut sentään ihan vielä, mutta hankinnassa kuitenkin eli kirjaan pystyi jo tekemään varauksia. Varasin sen itselleni ja mietin, että toivottavasti se tulee lainattavaksi vielä tämän vuoden puolella. Loppujen lopuksi minun ei tarvinnut odottaa kuin pari hassua viikkoa! Olen tainnut sanoa tämän ennenkin, mutta rakastan kirjastoja.)

Juhlimisen lomassa vähän mustikoita. Mies oli auttamassa esikoista ja tiputti malliksi kippoon pari marjaa. Esikoinen katsoi julmistuneen näköisenä isäänsä ja totesi: ”Tuo oli varmaan sitten viimeinen kerta. Minä kerään ite.”