Sähköä ilmassa

Tyttö on taas pari päivää harjoitellut tahtomista oikein tosissaan, jopa öisin. ”Minä en halua MITÄÄN!” raikasi monta kertaa sängystä viime yönäkin, kun tyttö pyöri uhmapainajaisissaan ympäri sänkyä ja vuoroin halusi, vuoroin ei halunnut jotain. Eilen myös ensimmäistä kertaa koskaan tyttö yritti kieltäytyä nukkumaanmenosta ja jopa karkasi sängystä, koska oli niin väsynyt, ettei enää ymmärtänyt, että uni auttaa. Aamulla hän onneksi nukkui peräti seitsemään asti ja oli aamun ensimmäiset tunnit hyväntuulinen oma itsensä. 

Mutta siinä meni sitten kaikenlaista pieleen. Satuin katsomaan tyttöä väärällä hetkellä – raivokohtaus. Tarjosin tytölle apuani tilanteessa, jossa hän näytti sitä tarvitsevan – raivokohtaus. Menin typerästi ehdottamaan, että uuteen Muumi-kassiin voisi laittaa uuden Niiskuneiti-pehmon lisäksi jotain muutakin mukavaa – raivokohtaus. Olin samassa huoneessa tytön kanssa – raivokohtaus.

Itsellänikin rupesi olemaan raivokohtaus lähellä, joten päätin kanavoida aggressioni imurointiin. Sehän perinteisesti on tosi rentouttavaa ja mukavaa hellepäivän tekemistä, kun on viimeisillään raskaana. No, oli minulla siinä sellainen taka-ajatuskin, että ehkä rivakka imurointi toisi tehoa näihin päivittäisiin mutta ilmeisen aikaansaamattomiin supistuksiin, joita minulla on ollut nyt puolitoista viikkoa. Imuroinnin aikana alleni ei kuitenkaan levinnyt lapsivesilätäkköä vaan sen sijaan levisi imuri. Imuroin tyytyväisenä eteisen mattoa, kun yhtäkkiä PADAM! kuului kova pamaus ja näkyi komea leiskaus. Imurinjohto oli katkennut ja pieni osa siitä jäi roikkumaan pistorasiaan. Hädissäni komensin tytön sohvalle istumaan ja soitin miehelleni, joka oli hetkeä aiemmin lähtenyt töihin. Hän tuli takaisin pelastamaan päivän: katkaisi sähköt hetkeksi ja poisti rikkinäisen johdonpätkän pistorasiasta. Lähipäivinä tarvitsee kai sitten mennä imuriostoksille.

Imuriepisodin jälkeen tyttö oli hetken tyytyväinen (varmaan siksi, että sai katsoa Mimiä ja Kukua), mutta sitten hän taas muisti, että niin joo, tänään piti oikein kovasti kiukutella. Hän alkoi ilman mitään sen kummempaa syytä paiskoa lelujaan ympäriinsä. Pystyin melkein näkemään sen savun, joka nousi hänen kiukkuisista korvistaan, kun hän kielloistani huolimatta heitteli tavaroita, kirkui ja yritti jopa nipistellä minua kuin äkäinen rapu. Jotenkin sain hänet rauhoittumaan ja totesin, että nyt on varmaan aika ruveta syömään päivällistä. Tyttö tuli reippaasti perässäni keittiöön, kunnes keksikin yhtäkkiä, ettei halua missään nimessä syödä, ei mitään, ei yhtään mitään. Sen sijaan, että hän olisi antanut minun nostaa hänet syöttötuoliin, hän juoksikin parkuen makuuhuoneeseen, kiipesi sänkyyn ja rupesi kiljumaan, että ei syö yhtään mitään. Tässä vaiheessa omista korvistanikin nousi savua, joten ilmoitin tytölle, että selvä juttu, huuda sinä makkarissa sillä aikaa, kun äiti syö. 

MINÄ HALUAAAAAAAAAAN SYÖDÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ! Tyttö juoksi saman tien parkuen keittiöön niin kuin olin arvellutkin ja halusi äkkiä päästä syöttötuoliin jauhelihakeittoa lusikoimaan.

Päivällisen jälkeen meillä vallitsi rauhallinen tunnelma aina iltapuuhiin asti, mutta iltapuuron kanssa näyteltiin samanlainen farssi kuin päivällisenkin kanssa ja iltahalien hetkellä tyttö huusi ensin, että EN HALUA ANTAA HALIA, kunnes samaan hengenvetoon totesi, että HALUAN ANTAA HALIN! Halien ja suukkojen jälkeen hän toivotti tyytyväisenä hyvää yötä.

Huhhuh, toivottavasti huomenna on seesteisempää. Olen varmaan aiemminkin maininnut, että tytöllämme on aika kiivas temperamentti, sekä hyvässä että pahassa. Myönteisetkin tunteet näytetään voimakkaina: ei tyttö sentään koko päivää ole käyttäytynyt kuin se äkäinen rapu, vaan välillä olen saanut hurjia rutistuksia. Uhmapiikkien välillä on kikatettu, kutiteltu, hassuteltu ja heitelty viihdyttäviä lausahduksia, joita tyttö on poiminut kirjoista ja TV-ohjelmista. Tässä loppukevennykseksi päivän parhaat:

Tyttö meinasi tapansa mukaan seurata minua vessaan, mutta jäikin eteisen puolelle kurkkimaan ovenraosta ja kuiskailemaan: ”Muista laittaa hammaspeikot lakoon!”

Hän läväytti keittiön allaskaapin ovet auki ja huikkasi: ”Onkos täällä kilttejä lapsia?”

Hiukan ennen iltapuuhia hän marssi olohuoneeseen palapelisalkkuja heilutellen ja lauloi: ”Hei, täältä mä tuun, aina valmis seikkailuun!”