Santsikierroksella

Hei kaikille pitkästä aikaa! Toivottavasti olette voineet hyvin ja nauttineet näistä talvisista loskaisista keleistä!

Blogitauko teki hyvää. Ilmeisesti minulle olisi riittänyt jo yhdenkin päivän tauko, koska tajusin jo tammikuun toisena päivänä, että tietenkin haluan jatkaa bloggaamista, mutta päätin sitten hyödyntää koko kuukauden mittaisen tauon ja kypsytellä mielessäni ajatuksia tulevien postausten sisällöstä. Uskon olleeni oikeilla jäljillä silloin huhtikuussa 2013, kun ensimmäisen tekstini julkaisin: silloinhan en ollut ajatellut ryhtyä perhebloggaajaksi vaan suunnitelmissa oli kirjoittaa lähestulkoon kaikesta muusta maan ja taivaan välillä. Tiedän, että toistan itseäni, kun kerron taas, miten minulle pikkuhiljaa kävi niin, että esikoisen ihmeellisyydestä tulikin postausaihe numero yksi, toisesta raskaudesta aihe numero kaksi ja nyt kun noita ihmeellisiä, täydellisiä tyttäriä on jo kaksi, luonnollisesti haluaisin kirjoittaa heistä näppäimistö sauhuten vaikka mitä.

Ja varmasti kirjoitankin – minulla on yksi Word-dokumentti luotuna esikoisen oivalluksia ja tahattoman koomisia lausahduksia varten ja lisäksi päivitän tietenkin lasten vauvakirjoja ja kirjoitan heille aina silloin tällöin kirjeitä, jotka he sitten joskus saavat itselleen. Mutta tänne blogiin aion kirjoittaa heistä ainakin hiukan vähemmän. (Varaan tietenkin oikeuden muuttaa mieltäni esimerkiksi jo huomenna, jos siltä tuntuu.) Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, että yritän jatkossa kirjoittaa vanhemmuuteen liittyvistä asioista yleisemmällä tasolla.

Eikä vanhemmuus muutenkaan tule enää olemaan pääroolissa. Koska olen tällä hetkellä kotiäitinä, koen täysipainoista vanhemmuutta ihan kiitettävästi 24/7, joten haluaisin, että tämä pieni blogini tarjoaisi kaikenlaisille ajatuksilleni ja haaveilleni mukavan temmellyspaikan – ei pelkästään niille vanhemman näkökulmasta mietityille. Näinhän tämän alun perin piti ollakin.

Ja tällä hetkellä aivoissani temmeltää ajatus siitä, että minun on syytä ryhdistäytyä musiikin kuuntelussa. En varmaan enää koskaan tule sellaiseksi musiikinkuuntelijaksi, jollainen olin viisitoistavuotiaana, kun purskahdin itkuun kuultuani ensimmäisen kerran Pulpin I Spy -biisin tai kun samanikäisenä käperryin rakkaudentuskassani pimeään huoneeseen kuuntelemaan, kuinka haikeasti Bono lauloi ”Love is blindness, I don’t want to see…”. Mutta ei minun tarvitse olla sekään tyyppi, joka hammasta purren kuuntelee aamusta iltaan Ti-Ti Nallea ja Siinan Taikaradiota. Kyllä esikoinen varmasti oppii tanssimaan myös muunlaisen musiikin tahtiin.

Jotain tällaista minulla on mielessä:

”When I was young, 

it seemed that life was so wonderful,

a miracle, oh it was beautiful, magical …

… but then they sent me away to teach me

how to be sensible,

logical, responsible, practical.”

(Supertramp: The Logical Song)

Koska kolmekymppinen on uusi parikymppinen, voin aivan hyvin heittäytyä vieläkin ihmettelemään tätä maailmaa ja miettimään mikä minusta oikein tulee. En ole koskaan ollut erityisen käytännöllinen, joten ehkä minun tehtäväni onkin olla se ihmettelijä. Ja mikäs sen paremmin sopisi ihmettelyyn kuin blogi. Toivottavasti jaksatte pysyä mukana ja ihmetellä kanssani:

”Come along with me to my little corner of the world

Dream a little dream in my little corner of the world…”

(Yo La Tengo: My Little Corner of the World)

PS. Tiedätkö sinä missä (yhdessä kaikkien aikojen parhaassa) sarjassa tuo Yo La Tengon laulu soi?

PPS. Uusien tuulien kunniaksi ottaisin hyvin mielelläni vastaan postaustoiveita!