Siitä on jo vuosi
Katsoin äsken kalenteriin ja tajusin, että olen ollut töissä jo vuoden. Esikoinen täyttää kuukauden päästä neljä, kuopus on nyt vuoden ja yhdeksän kuukautta. Kun viime toukokuun alussa halasin kyyneleet silmissä lapsia aamuvarhaisella ennen uudelle työpaikalle lähtöä ja toivotin miehelle tsemppiä, kuopus liikkui vielä ryömimällä. Nyt hän juoksee, kiipeää portaat itse liukumäkeen, puhuu monisanaisiakin lauseita, syö itsenäisesti, osallistuu innolla Musta Petteri -korttipeliin ja nukkuu enää yhdet päiväunet. Esikoinen on oppinut sanomaan l-äänteen, kirjoittamaan hiukan, ottamaan itse vauhtia keinussa ja arvostamaan kekseliäitä haukkumasanoja lastenkirjoissa ja -elokuvissa.
Mies on aina vain sitä mieltä, että hänellä on kissanpäivät.
Itse olen sitä mieltä, etten olisi enää järjissäni, jos olisin vielä kotiäitinä.
Vuosi sitten murehdin monia asioita töiden alkamiseen liittyen: jatkuuko imetys ongelmitta (jatkui!), traumatisoituuko Keltikangas-Järvisen mukaan pahimmassa mahdollisessa kehitysvaiheessa oleva kuopus siitä, että ensisijainen hoitaja vaihtuu äidistä isäksi (en usko, mutta tietynlainen syyllisyys nakertaa edelleen) ja pärjääkö herkkä, intensiivinen ja edelleen kovasti äitinsä perään oleva esikoinen tässä myllerryksessä tarpeeksi hyvin (pärjäsi)? Isona huolenaiheena mielessäni pyöri myös se, että pystynkö antamaan miehelleni tarpeeksi tilaa arjen pyörittämiselle, vai alanko päsmäröidä ja kontrolloida?
No, tuo jälkimmäinen huolenaihe oli kyllä täysin turha. Opin noin viidessä sekunnissa olemaan hyvin kiitollinen siitä, että minun ei tarvitsekaan. Sinne jäivät kaatuneet maidot valumaan pöydänreunaa pitkin, kun minä jo viiletin tukka hulmuten pyörän selässä kauppatorin kulmalla. Kun minä hörpin rauhassa suloisenkitkerää toimistokahvia (paras paahtoaste: saa juoda kuumana), mies noukki keittiön matolta kuopuksen sormiruokailun karanneita aarteita ja vaihtoi vaippoja.
Paitsi jos totta puhutaan niin näinhän se oikeasti meni: mies nosti aamulla kuopuksen vaunuihin, esikoinen hyppäsi seisomalaudalle, ja sitten he menivät. Viettivät kesää. Keinuivat, heittelivät Ruissalossa kiviä mereen, ajelivat moikkaamaan miehen työkavereita, hakivat kauppahallista kalaa, nappasivat tuoreita sämpylöitä kahvin kanssa, ja aina oli ruoka valmiina, kun minä tulin kotiin. Ja on edelleen. On luksusta palata hektisen työpäivän jälkeen kotiin siten, että saa ensin hetken halailla lapsia ja istahtaa sitten katettuun pöytään.
Mutta on se vaan käsittämätöntä. Koko tämän kuluneen vuoden aikana on ihan oikeasti yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, jolloin miehen otsalla on ollut edes pieni ärtymyksen ryppy merkkinä siitä, että on ollut raskas päivä. Kun taas omalta otsaltani se ryppy ei ehtinyt missään vaiheessa edes siliämään. (Toki tässä täytyy antaa suunvuoro myös sille pienelle marttyyrille, siis minulle, joka haluaa muistuttaa, että minun kotivanhemmuuteni kesällä 2012 alkoi astetta kivisemmällä polulla vaativan, huonosti nukkuvan, vaunuja vieroksuvan, koliikkisen esikoisen kanssa. Minun kotivanhemmuuteni aikakaudella kasvatin sisälläni uuden ihmisen alkiosta nelikiloiseksi pötkyläksi ja puskin sen pötkylän tähän maailmaan, ja samalla kun opettelin olemaan kahden pienen lapsen äiti, yritin tukea esikoista tämän omalla matkalla mustasukkaisesta taaperosta rakastavaksi isosiskoksi. Minun kotivanhemmuuteni oli yhdessä vaiheessa pelkkää loputonta vauvan pukemista tuhanteen ja yhteen talvivarusteeseen parvekepäikkäreitä varten, joiden aikana eroahdistunut esikoinen tönötti vilttiin kietoutuneena parvekkeen oven edessä talvipakkasillakin, koska halusi minuun jatkuvan näköyhteyden. Minä imetin yhtä lasta samalla kun autoin potalle toista. Ja ne miehen iltavuorot, niistä en ole vieläkään toipunut. On eri asia hoitaa lapsia arkisin klo 7 – 15 kuin yrittää saada itkevää vauvaa pysymään hiljaa sen aikaa, että vanhempi lapsi ehtisi nukahtamaan, ja yrittää sen jälkeen saada vauva unille.
Huh. Ilmeisesti pieni sisäinen marttyyrini on halunnut sanoa jotain jo jonkin aikaa. Vaimennan hänen armollisen kitisevyytensä nyt.)
Mutta, huolimatta siitä, että mieheni hyppäsi ohjaksiin ihan mukavassa vaiheessa pikkulapsiarkea ja vieläpä kesän kynnyksellä, on minun myönnettävä se, että minusta ei vain ole tähän samalla tavalla kuin hänestä. Olen itse asiassa vasta aika hiljattain ruvennut pääsemään yli siitä ahdistuksesta, jonka kolmen vuoden kotivanhemmuus sai aikaan. Olin kai vielä enemmän uuvuksissa kuin olin tajunnutkaan, sillä vasta viime kuukausien aikana olen alkanut nauttia niistä satunnaisista hetkistä kolmistaan lasten kanssa, jos mies on lähtenyt vaikkapa valokuvaamaan. Pitkän aikaa oli nimittäin niin, että jos miehellä oli jokin meno, ja minä hoidin lapsia yksin vaikkapa vain parituntisen jonain viikonloppuna, tein kaikkeni, ettei minun tarvitsisi istahtaa lastenhuoneen lattialle leikkimään loputtomia nukke- tai mitään muitakaan leikkejä. Mitä vaan muuta, mutta en jaksa syöttää yhden ainoalle nukelle enää yhtään annosta leikkiruokaa.
Tätä on oikeastaan aika vaikea pukea sanoiksi, varsinkin, kun pelkään koko ajan, että minut ymmärretään väärin ja joku kommentoi, että miksi olet edes lapsia halunnut, jos et kerran halua hoitaa niitä kotona. Tai (vielä pahempaa) joku kyseenalaistaisi äidinrakkauteni, koska en koe välttämättömäksi olla kotona seuraamassa lasteni elämää 24/7. Kun ei tämä asia korreloi rakkauden määrän kanssa mitenkään. Ei. Mitenkään. Olen joskus miettinyt, että jos esikoinen olisi antanut minun nukkua vauvavuotensa aikana enemmän tai jos hän olisi viihtynyt vaunuissa niin, että olisin uskaltanut lähteä useammin ihmisten ilmoille jo silloin kun hän oli pienempi, jolloin minuun ei ehkä olisi ehtinyt pinttymään kiinni pelkoa siitä, että en pysty lähtemään lapseni kanssa mihinkään, koska hän huutaa hysteerisenä kuitenkin, enkä kestä sitä, jos ihmiset katsovat ja tekevät omia vääriä johtopäätöksiään minun kyvyistäni olla äiti, koska itsekin kyseenalaistin omat kykyni olla äiti, koska on se nyt jumalauta kumma, ettei tämä lapsi suostu nukkumaan vaunuissa, koska sitähän varten vaunut on keksitty, niin ehkä minä jossain vaiheessa olisin oppinut muitakin lastenhoitorutiineja kuin sen, että kotona neljän seinän sisällä on sinun tämä helvetti läpi kärsittävä ja vaippaharsoon silmäkulmasi pyyhittävä.
Tai voihan olla, että vaikka esikoinen olisi ollut päivänpaistetta tulvillaan heti ensihetkistä lähtien, olisin silti ahdistunut ja kokenut, ettei kotivanhemmuus oikein luonnistu minulta. Turha sitä oikeastaan on spekuloida, koska kaikki on nyt niin hyvin. Viime keväänä tekemämme valinta teki tästä perheestä onnellisemman, toimivamman ja iloisemman. Huolimatta siitä, että välillä tuntuu siltä kuin kylmä koura tarraisi sydämeeni ja puristaisi sitä kaikin voimin, sillä ei ole helppoa katsoa, miten kuopus ojentaakin kätensä ennemmin isäänsä kuin äitiänsä kohti. Näissä tilanteissa mieleni tekisi huutaa, että ei tuo ole mahdollista, minähän olen tuon lapsen ÄITI! Minunhan se kuuluu olla tässä koko ajan vierellä, rinnalla, valmiina. Vaikka oikeasti isän kuuluu olla ihan yhtä lailla. En voi syödä kakkua ja säästää sitä, en voi vaatia, että nuorimmainen, joka on yhdeksän kuukauden iästä lähtien viettänyt enemmän aikaa isänsä kuin äitinsä kanssa, silti asettaisi aina äitinsä ykköseksi. En minä voi loputtomiin ratsastaa sillä, että minähän hänet synnytin ja imetin, enkä haluakaan, tässä perheessä on alusta asti ollut kaksi tasaveroista vanhempaa, ja vaikka se tunteellisessa mielentilassa minulta joskus saattaa unohtua, olen nykyään vain entistä vahvemmin sitä mieltä, että isän jääminen kotiin voi olla parasta mitä pikkulapsiperheessä tapahtuu.
***
Kysyin äsken mieheltäni, että onko hän pohdiskellut kulunutta vuotta ja omaa isyyttään – ei kuulemma ole. Mutta minun mielikseni hän suostui hiukan analysoimaan tuntemuksiaan: hänestä tuntuu, että hänellä on nyt vieläkin pidempi pinna kuin vuosi sitten; omasta mielestään hän kestää lasten mekkalointia ja kaikenlaista arkista säätämistä paremmin nyt kuin aikaisemmin. Myös varmuus kaikenlaisista tilanteista selviämisestä on kasvanut. Vuosi sitten kotiin jäädessään hän päätti, että hänen on pakko lähteä lasten kanssa liikkeelle saman tien pienestä epävarmuudesta huolimatta, koska muuten siinä käy niin, ettei hän pian lähde mihinkään. Mieluiten hän menee jonnekin leikkipuistoa kauemmas, sillä hän(kään) ei viihdy hiekkalaatikon reunalla kovinkaan pitkiä aikoja. (Lapset saavat kuitenkin yllin kyllin taputella hiekkakakkuja työpäiväni jälkeen, kun menemme yhdessä ulos.) Muskarissa hän käy lasten kanssa mielellään, perhekerhossa sen sijaan lähinnä sen takia, että tietää sen tarjoavan lapsille tärkeitä sosiaalisia kontakteja ja ohjattuja laulu- ja leikkituokioita. Kun kysyin, tunteeko hän päivisin olonsa yksinäiseksi, hän sanoi, että ei todellakaan. Hänestä tuntuu siltä kuin hän olisi lomalla.
Ei voi siis todeta muuta kuin että win-win. Ja että onneksi tätä herkkua on tarjolla vielä kesään 2017.