Tämä (raskas, raskas) viikko

Tämä viikko.

Istahdin tähän tietokoneen ääreen ja mietin, että jaan ajatuksiani tästä viikosta. Minuutti sitten niitä oli paljon, nyt vain tuo ylempi lause. Tämä viikko. 

Olen ollut viime aikoina tosi väsynyt. Työpäiviä loman alkuun on vielä viisi, mikä ei ole paljon, mutta kun on tehnyt töitä (yhtä joulun lomaviikkoa, joitakin sairauslomapäiviä ja satunnaisia vapaapäiviä lukuun ottamatta) toukokuusta 2015 lähtien hyvin kiireisellä sykkeellä, ne viisikin päivää tuntuvat yhtä monelta maratonilta. 

Kohta on edessä pitkä lentomatka Amerikkaan, ajaminen vuokra-autolla San Diegoon, tulevan kälyni perheeseen tutustuminen, wedding rehearsal, häitä edeltävät iltakemut, häät – ja tietenkin kaikki se mitä tulee häiden jälkeen. Se varsinainen lomaosuus reissustamme. Että me ihan kohta, reilun viikon päästä, nousemme taivaalle lentokoneessa, että siihen mennessä kaiken pitäisi olla kunnossa, hankittuna ja pakattuna, että pian ainakin meillä on taas kesä ja aurinko paahtaa ja kuljemme hellehepenissä rannalla, että yhtäkkiä vaihdamme San Diegosta Bostoniin ja kaikki mitä koemme siellä, että sitten pitäisi tulla takaisin ja mennä töihin ja aloittaa alusta.

Tämä viikko. Useampana iltana olen melkein jo nukahtanut, mutta havahtunut sitten siihen, että jokin painaa kurkkuani niin etten melkein pysty hengittämään: mikä tuo paino on? Kai se on stressiä, väsymystä, ruuhkavuodet, tekemättömien pikkuasioiden lista, joka ei koskaan tule valmiiksi mutta jota joustamattomat aivoni eivät kykene ymmärtämään: kun saan yhden asian tehtyä, mieleni listaa kymmenen tehtävää, joiden deadline on asap. Suurin osa niin merkityksettömiä, että tiedän aivojeni tekevän vain kiusaa. 

Töissä yritän muistaa hengittää välillä. Kukaan ei vaadi minulta niin paljon kuin minä itse. Pidän työstäni ja nyt olen unohtanut sen monena päivänä. Ehkä loman jälkeen muistan taas.

Esikoinen on joka päivä tällä viikolla askarrellut minulle yllätyksiä, reippauspalkintoja ja mahtavuustarroja. Hän pyytää iskää lähettämään äitille piristäviä kuvia töihin. Miten itsestäänselvänä lapset pitävät sitä, että äitin on nyt pakko vähän huilata, ja miten paha mieli siitä itselle tulee. Että äiti on vähän väsynyt. Kyyneleet ovat koko ajan valmiina kihoamaan silmiin, ja kihoavatkin. Välillä olen ollut niin väsynyt, että käveleminen on tuntunut tahmeassa kaurapuurossa kävelemiseltä, jokainen raajan nostoliike myrskytuulta vastaan taistelulta. Ajatus suihkussa käymiseltä on tuntunut absurdilta: että ihan itsekö minun pitäisi jaksaa pidellä suihkukapulaa ja pestä hiukseni? Mieheni tekee niin paljon, ettei ehdi enempää: hoitaa juoksevat asiat (lapset mukaan lukien), kodin, ruoanlaiton, siivoukset, kaiken. Minä hoidan itseni töihin ja takaisin ja jos hyvin käy, jaksan kaataa lisää maitoa lasten laseihin iltapalalla.

Välillä onnellisuus välähtää nurkan takana, syke rauhoittuu hetkeksi, hengitysharjoitukset oikeastikin auttavat, kuristava tunne väistyy ja nauran mieheni kanssa ihan kippurassa keksimillemme meemeille. Ei tämä koko ajan ole tällaista tarpomista, ei tämä viikko, ei tämä kuukausi, ei tämä elämäkään. Tiedän, että kohta helpottaa. Veikkaan, että ensi perjantaina.

(Kuva: S. Aaltonen)