”Tulin, näin, nukahdin” – taaperon ensikäynti perhekerhossa

Menin tänään taaperon kanssa ensimmäistä kertaa ikinä seurakunnan järjestämään perhekerhoon. Olisi ollut suoranainen synti jättää menemättä, sillä kerho sijaitsee kirjaimellisesti kivenheiton päässä kotoamme.

Taapero oli kovin tohkeissaan nähdessään muita suurin piirtein samanikäisiä lapsia. Hän otti tärkeänä myssyn pois päästään ja käveli reippain askelin kerhohuoneeseen. Hän varasi itselleen huoneen pehmeimmän ja isoimman nojatuolin, mutta ei malttanut siihen pitkään nojailla, sillä hauskempaa oli kulkea suurta kerhotilaa päästä päähän.

Jokaisella kierroksella hän kävi hieromassa tuttavuutta muihin lapsiin ja äiteihin (noin metrin päästä eli hänellä on suomalaisen henkilökohtaisen tilan käsitys jo hyvin hallussa). Hän sukkuloi isompien lasten välissä aivan kuin olisi ikänsä pyörinyt kerhoporukoissa. Välillä hän pysähtyi tyytyväisenä keskelle lattiaa ja lausui muutamia tarkoin harkittuja viisauksia muille lapsille (esimerkiksi präm präm präm on asia, joka kaikkien kerholaisten on hyvä tietää). 

Hän kuunteli keskittyneenä ensimmäisen leikkilaulun sylissäni istuen. Toisen leikkilaulun aikana hän yritti livahtaa pois huoneesta. Kolmannen leikkilaulun alkaessa hän purskahti sydäntäsärkevään väsyitkuun ja torkahti syliini.

Lähdimme siis ensimmäisestä kerhoseikkailusta hieman etuajassa pois (nyyh, juuri sillä hetkellä, kun muut siirtyivät juomaan kahvia toiseen huoneeseen), sillä olemme vasta pikkuhiljaa siirtymässä yksien päiväunien taktiikkaan ja suuresta kerhojännityksestä johtuen taaperosta loppui virta hieman suunniteltua aiemmin. 

Ehkä ensi perjantaina pääsen jo (ainakin kurkistamaan) sinne kahvihuoneen puolelle. Kahvitarjoiluhan on aina se tärkein asia tapahtumassa kuin tapahtumassa!