Uhmata voi kohteliaastikin

Olin jo päättänyt, että pidän tauon uhmaikäaiheisissa postauksissa, mutta nyt en kuitenkaan malta olla kirjoittamatta siitä, miten ihastuttavan kohtelias uhmaaja kaksivuotiaamme osaa toisinaan olla. Parin viime viikon aikana hän on keksinyt ottaa hyvät käytöstavat mukaan myös niihin tilanteisiin, joissa emme aina toimi yhteisymmärryksessä:

Kun kerroin hänelle, ettei enää saa tuoda leluja olkkariin, koska on iltapuuhien aika, esikoinen totesi kohteliaasti: ”Kiitos vain, tuon näitä kuitenkin.”

Kun kieltäydyin antamasta jotain lelua, jolla tyttö ei osannut leikkiä nätisti, hän yritti uudestaan: ”Ei kiitos, haluan sen kyllä.”

Kun kielsin tekemästä (noin tuhannetta) lehtipinoa sohvalle, vastaus kuului jotakuinkin näin: ”Kiitos mutta minä teen pinon mielelläni.”

Kohteliaan tahtoharjoittelun lisäksi hän osaa myös miettiä etukäteen, minkä selityksen antaa kielletylle toiminnalle: ”Äiti, missä sun kännykkä on? Mä otan sen vahingossa.” 

Hän on myös yrittänyt uhmata somessa: hän kiipesi ruokapöydälle istumaan ja oli räpsivinään lelukännykällä itsestään kuvia. ”Äiti, mä istun pöydällä ja laitan instagamiin kuvan siitä, että mä istun pöydällä!” hän selosti innokkaasti.

Ja nyt vaikenen uhma-aiheesta, jos en lopullisesti niin ainakin joksikin aikaa. Hauskaa viikonloppua!