Vahingossa joulunavaukseen

Vaikka pidänkin itseäni melko innokkaana jouluttelijana, en ole koskaan ottanut osaa esimerkiksi joulurauhan julistukseen, vaikka se kotikaupungissani kajahtaakin. Olen myös aika hyvin onnistunut välttelemään kaikenlaisia joulunavauksia, joulumyyjäisiä, joulukortti- ja kynttiläpajoja, jouluruuhkia ja omien pipareiden tuunausiltamia. Joulumieli löytyy itselläni juuri niin kliseisestä paikasta kuin siinä Joulumaa-laulussakin: omasta sydämestä. (Ja minun kohdallani se oma sydän sijaitsee usein aika lähellä omaa sohvaa.)

Eilen lähdin lasten kanssa kävelylle ihan muuten vain. En suunnitellut reittiämme kovinkaan tarkasti, mutta huomasin yhtäkkiä olevani matkalla Yliopistonkadulle. Samalla huomasin, että aika moni muukin lapsiperhe oli liikkeellä – ja menossa samaan suuntaan. Jostain kuului joululauluja. Yliopistonkadulle oli pystytetty lava. Lavan ympärille oli kerääntynyt porukkaa. 

Ei täällä varmaan mitään tapahdu, rauhoittelin itseäni. No joo, ehkä joku joulunavaus, mutta ei nyt mitään sen kummempaa. Ei nyt tehdä tästä mitään suurta numeroa…

”Koska se joulupukki tulee?” kysyi joku lapsi äidiltään. ”Ihan pian”, lapselle vastattiin.

No joulupukki ehkä tulee, mutta ei tässä mitään ihmeellistä…

Sitten rupesi kuulumaan rumpujen pärinää ja torvisoittimien puhallusta. Näköjään joku tonttuparaati tulee siellä, no katellaan se nyt tässä… no, sieltähän tuli jos jonkinlaista tonttua, lumiprinsessaa, soittokuntaa, Lumikuningatarta ja lopulta tosiaan Joulupukkikin karautti paikalle valkealla avoautolla. 

Nostin tytön syliin ja katselimme lavalle, jossa Lumikuningatar lausui jotain jouluista ja hienoa. Sitten hän heilautti sauvaansa ja sytytti Yliopistonkadun jouluvalot palamaan.

Olihan se hienoa. Ehkä ensi vuonna taas vahingossa samaan aikaan samassa paikassa?