Vedetään pois markkinoilta -kirous
Kun minä tykästyn johonkin tuotteeseen ja sanon sen ääneen, se tuote vedetään äkkiä pois markkinoilta.
Ihan oikeasti! Tätä on tapahtunut niin usein, ettei se voi olla sattumaa. Minussa on varmaan joku kirous, jonka karkottamiseen tarvittaisiin markkinamanaajaa.
Tässä esimerkkejä ja kuvatodisteita, jotka sinänsä eivät todista mitään mutta tuovat edes hiukan väriä tähän traagiseen juttuuni:
Tykästyin muutama vuosi sitten Valion makurahkoista siihen omena-kanelin makuiseen. Ai että, miten tykkäsin syödä sitä välipalaksi. Sitten menin jollekin oikein hehkuttamaan, että tässäpä vasta maistuva rahka ja se oli sitten siinä. (Tiedän, että Ingmanilta saa nykyisin samantyyppistä rahkaa, mutta ei se ole sama, ei ollenkaan.)
Tykkäsin rahkasta niin paljon, että kävin aina kampaajalla & meikkaajalla yhteisiä hetkiämme varten.
Viljajugurtit ovat aivan oma lukunsa markkinavoimien uhri -tarinassani. Hädin tuskin ehdin nuolaisemaan lusikan puhtaaksi, kun Danone lopetti viljajugurttinsa valmistamisen, samoin kävi lohduttajaksi löytämälleni Rainbown omena-viljajugurtille.
KADONNUT: Rainbown omena-viljajugurtti. Mahdollisista havainnoista saa ilmoittaa kuvassa näkyvälle oudolle tyypille, joka jostain syystä syö jugurttia kahvimitalla.
Nyt meillä jännitetään, miten käy OLO-viljajugurtille. Tälläkin hetkellä niitä on kaksi 4-packia jääkaapissani, joten Valiolle tiedoksi – kyllä niille on menekkiä!
Näitä ette vie!
Oletteko muuten nähneet kauppojen suklaavalikoimissa enää moneen kuukauteen Brejk-suklaapatukkaa? Ette varmaan ole. Ja tässä syy:
Brejk oli asettunut patukkalistani keskipaikkeille vakaasti ja turvallisesti. Ostin Brejkin silloin tällöin, mutta niin satunnaisesti, että tekemisiäni ihan varmasti seuraavat knallihattuiset markkinamiehet eivät näihin ostotapahtumiin juurikaan reagoineet. No, sitten siinä tuli kaikenlaista, synnytys ja vauva ja hormonien sekoittama pää. Brejk kipusi takavasemmalta patukkalistan kärkeen ja univelan uuvuttamana en osannut varoa sanojani, vaan ilmoitin: ”Brejk on muuten tämänhetkinen suosikkipatukkani!”
Simsalabim ja abrakadabra-mikälienapra: sen päivän jälkeen ei Brejk-patukoita ole ollut saatavilla! Aivan kuin kaikkien kauppojen Brejk-boksit olisi käyty yön pimeinä tunteina tyhjentämässä ja vain tuon yhden möläytykseni takia. Olen varma, että jos kävisin kysymässä joltain myyjältä Brejkin perään, hän katsoisi minua kirkkain markkinavoimien salaliittosilmin: ”Brejk? Mikä se on? En ole koskaan kuullutkaan.”
Kiroukseni myötä irtokarkkilaareista ovat parin vuoden sisällä kadonneet myös lempi-irttarini: ne paksut ja ontot ”salmiakkipalkit”, joita oli niin kiva mutustella. Niisk.
Loppuun vähän pidempi mutta hyvin tosi tarina minusta ja Snöre-lakritsinauhasta.
En tiedä, syökö kukaan muu (aikuinen ainakaan) Snöre-lakunauhaa kuin minä, mutta ehkä joku kuitenkin pisti merkille ne muutamien vuosien takaiset pimeät ajat karkkikaupoissa, kun laku-Snöreä ei saanut mistään. Ei edes laivalta. Mansikka- ja kinuski-Snöreä kyllä tyrkytettiin suurin piirtein heti kun terminaaliin astui, mutta lakunauha loisti poissaolollaan.
Uskon tietäväni, miksi näin oli. Menin nimittäin joitakin vuosia sitten muistelemaan oikein ääneen, miten mukavaa oli nyhertää lakunauhasta isoja solmumöykkyjä ja syödä koko pussi tyhjäksi solmu kerrallaan. Sitten muistin tämän Snöre-tarinan:
Kehitimme ala-asteella pikkusiskoni kanssa Säästökampanja-nimisen säästökampanjan. Kampanjalla oli oma laulu: Säästökampanja – hei! iloiseen radiomainostyyliin laulettuna ja oma sormimerkkinsä: hei-sanan kohdalla piti nostaa toinen peukku pystyyn. Olimme aivan myytyjä tästä nerokkaasta ideastamme, jonka tarkoituksena oli kerätä sen verran rahaa, että saisimme ostettua äidille ja isälle jotkut kivat lahjat. (Tässä vaiheessa vielä pääni päällä kimmeltää sädekehä, mutta tarinan lopussa siellä on nähtävissä selvät sarvet.)
Säästämisen lumoissa pysähdyimme välillä kesken koulumatkankin, laskeuduimme pyöriemme selästä ja esitimme tuon kaksisanaisen Säästökampanja-tunnuslaulun peukalomerkkeineen.
Kampanjaa kesti viikon verran ja saimme kerättyä 5 markkaa 50 penniä.
Snöre-lakunauhapussi maksoi kyläkaupassamme tasan 5 markkaa 50 penniä.
Arvaatteko jo, mihin säästökampanjamme rahat katosivat? Minun ahneeseen suuhuni, kyllä. Ja sain vielä selitettyä asian siskolleni siten, että hänen mielestään oli täysin loogista ja reilua, että olin hakenut säästöillämme karkkia (ja vain itselleni – anteeksi vielä kerran, siskorakas.)
Joka tapauksessa, minulla ja Snörellä on ollut pitkä yhteinen historia, eikä siis ole mikään ihme, että se katosi niin moneksi vuodeksi kaupoista. (Ja on ihan varmaa, että sitä EI saanut mistään, sillä ihana mieheni soitti joitakin vuosia sitten Malacon tuotepäällikölle ja kysyi asiasta.)
Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse ruveta pelkäämään, että laku-Snöre katoaisi taas. Ei katoa, sillä se ei enää ole lakusuosikkini. En ole enää vuoteen jaksanut oikein nysvätä niitten solmumöykkyjen kanssa. Torilta ostettu metrilaku on paljon trendikkäämpää ja aikuismaisempaa! (Nyt vain jännittämään, että näkyykö Laku-Tapsan kojua enää ensi vuonna vapputorilla…)