Viisi nousua + viisi laskua = aika monta kaskua

Ihanaa olla kotona! Kuten siskoni sanoi, sellainen reissu on sopivan mittainen, että loppupuolella alkaa jo hiukan kaivata kotiin. Koti-ikävä alkoi viimeisellä viikolla, ja eilen me sitten kotiuduimme kolmen viikon lomamatkaltamme väsyneinä, rähjäisinä mutta onnellisina. Olimme onneksemme siivonneet lähtöpäivänä sen verran hyvin, että kotiin oli senkin puolesta kiva palata, ja anopin jääkaappiin tuomat ruoat helpottivat nekin ensimmäistä päivää kotona. 

Viimeiset viikot ennen kesälomaani tuntuivat todella raskailta, ja stressaantunut mieleni murehti sitäkin, että kun vietän koko kesälomani reissussa, ehdinkö varmasti lepäämään tarpeeksi, vai käykö siinä niin, että palaan töihin entistä väsyneempänä? Mutta nyt jälkikäteen voin todeta, että kolme viikkoa pois kotinurkista teki todellakin vain hyvää: kotona olisin todennäköisesti miettinyt arkisia ja myös työasioita lähestulkoon samaan tapaan kuin normaalissa arjessa, mutta varsinkin loman ensimmäinen puolisko La Jollassa Kalifornian auringon alla toimi erinomaisena vastalääkkeenä stressille. 

Tarkempia lomakuulumisia kuvineen tulee lähiaikoina blogiin, mutta koska kuvia on noin 2000 (!), kestää hetki käydä niitä läpi, ja siksi ajattelinkin keskittyä nyt matkan siihen osuuteen, jota jännitin etukäteen eniten: lentämiseen lasten kanssa. 

1. Lento Helsingistä Tukholman kautta Los Angelesiin (SAS)

Koko matkaseurueemme (johon kuuluivat siis oman perheeni lisäksi vanhempani ja siskoni nelihenkinen perhe) oli varannut huoneet GLO Hotelista lentokentältä, koska lentomme lähti niin aikaisin aamulla. Voin kyllä suositella lämpimästi tällaista ratkaisua! Meillä oli juuri sen verran aikaa, että ehdimme syömään pikaisen aamupalan noutopöydästä ennen lentokenttähärdelliä, mutta jos emme olisi ehtineet aamukuudelta alkavalle buffetaamiaiselle, hotellista olisi saanut kahviin tai teehen, mehuun ja kroisanttiin oikeuttavat aamiaislipukkeet, jotka olisimme voineet hyödyntää useammassa eri lentokenttäkahvilassa.

Minä ja mieheni olemme molemmat sellaisia, että varaamme ennemmin liikaa kuin liian vähän aikaa lähtiessämme oikeastaan minne tahansa. Ennemmin istuskelen boarding pass valmiina portin edustalla vaikka vähän ylimääräistäkin kuin säntäilen kiireessä ympäri lentokenttää. Kulkeminen lentokentällä matkalaukkujen ja pienten lasten kanssa sujui parhaimmillaan ihan kivasti ja oli pahimmillaan ihan päätöntä sekoilua, kun kuopus juoksi karkuun heti silmän välttäessä ja isommatkin lapset purkivat energiaansa ja jännitystään juoksentelemalla. Kaikki sellaiset tilanteet, joissa joutui yhtään pysähtymään ja miettimään, että missäs se oikea terminaali onkaan ja missä päin portti sijaitsee, olivat aika rasittavia, mutta kaikesta selvittiin kunnialla, eikä mitään paniikkikiirettä tullut missään vaiheessa.

Lento Helsingistä Tukholmaan oli vain tunnin pyrähdys, mutta Tukholmasta Los Angelesiin lennettiinkin sitten yli 11 tuntia. Kuopus, joka heti ensimmäisestä matkustuspäivästä lähtien otti kaiken ilon irti siitä, että äiti on lomalla ja 24/7 saatavilla, ei suostunut istumaan isänsä kanssa ollenkaan, joten hänen viihdyttämisensä lankesi kokonaan minun osakseni. Kaksi- ja nelivuotiaan jaksamisessa on muuten melkoinen ero! Esikoinen oli tosi reipas ja iloinen (tämä päti kyllä koko reissuun muutenkin), mutta kuopus tarvitsi jatkuvaa huomiota. Oli hänkin reipas, mutta kaksivuotiaalla on tietenkin kaksivuotiaan kärsivällisyys ja keskittymiskyky, ja onhan 11 tuntia lähestulkoon paikoillaan istumista kova homma aikuisellekin.

Onneksi koneessa oli tabletit jokaiselle matkustajalle (edessä olevaan istuimeen upotettuina), ja pelkästään erilaisten nappuloiden päämäärätön paineleminen tuotti jo suurta hupia kuopukselle. Myös rusinoiden kaivaminen pienistä Muumi-askeista oli juuri sellaista puuhaa, jonka avulla minä pystyin juomaan kupillisen kahvia suurin piirtein rauhassa. Lennon aikana tarjottiin yksi isompi ateria (lapsille olimme tilanneet lastenateriat etukäteen) ja yksi pienempi välipala, ja myös niiden parissa aikaa sai jonkin verran kulumaan. 

Arvatkaa mitkä lentoemännän tervetuliaiskuulutuksen sanat kuulostivat kaikkein parhaimmilta väsyneen äidin mielestä? ”Coffee and tea are of course free of charge.”

Me lähdimme Suomesta kahdeksalta aamulla ja kun olimme perillä, oli Kaliforniassa keskipäivä (ja kuuma). Maahantulotarkastus oli paljon leppoisampi kuin olin kuvitellut, ja minulta kestikin hetki tajuta virkailijan kysymyksiin vastatessani, että juuri tämä tilanne tässä on se paljon puhuttu matkustajien ”grillaus”. Ehkä virkailija oli meille niin suopea sen vuoksi, että kuopus (jota hän ei aluksi edes nähnyt tiskin takaa) hoki huvittavan papukaijamaisesti helou! helou! helou! Meiltä ei kysytty mitään erikoista, lähinnä tiedusteltiin ammatteja, mukana olevia käteisvaroja, matkan tarkoitusta, suunnitelmiamme ja paluulentomme päivämäärää. 

Isoveljeni oli meitä kentällä vastassa ja tuli kanssamme shuttlella autovuokraamoon, josta olimme jo etukäteen varanneet kaksi tila-autoa. Koska turvaistuinten vuokraaminen olisi tullut kalliimmaksi kuin niiden ostaminen, veljeni oli tilannut Walmartista kaikille neljälle lapselle istuimet valmiiksi. Kun ne oli saatu kiinnitettyä, lähdimme ajamaan San Diegoon. (Hurja kokemus sekin: puolentoista vuorokauden valvomisen jälkeen siirtyminen ruuhkaisalle moottoritielle, jossa oli parhaimmillaan kahdeksan kaistaa). 

2. Lento Los Angelesista Bostoniin (Alaska Airlines)

Lauantaina 10.9. lähdimme aikaisin aamulla ajamaan San Diegosta LAX:n kentälle. Ensin kävimme palauttamassa autot, sitten siirryimme taas shuttlella kentälle, ja siellä pähkäilimme tovin, että missä terminaalissa se lähtöselvitys pitikään tehdä. Tätä lentoa varten rattaita ei tarvinnut laittaa ruumaan, vaan ne saivat olla mukana portille asti, josta virkailija otti ne vastaan, ja Bostonin päässä ne odottivat meitä heti koneesta ulos tultuamme – tosin hieman rikkinäisinä. 

Olisimme halunneet käydä syömässä lounasta ravintolassa ennen viiden ja puolen tunnin mittaista lentoa, koska tiesimme, että lennon aikana ei tarjoiltaisi mitään ateriaa, mutta ainoa kunnon ravintola porttien tuntumassa oli niin tupaten täynnä, että pääsimme vain jonotuslistalle. Odotimme jonkin aikaa, mutta sitten päätimme hakea evästä viereisestä kahvilasta, ja se olikin sitten elämys se. Kahvilan henkilökunta oli hyvin töykeää; tiskin takana oleva mies muun muassa päivitteli silmiään pyöritellen sitä, että vanhempani puhuivat keskenään suomea. Kyseessä ei myöskään ollut mikään halpa paikka: yksi wrap, yksi kroisantti, kaksi puuroa, kaksi kahvia ja kaksi maitoa maksoivat noin 50 dollaria. Olin töykeästä palvelusta niin häkeltynyt, etten heti huomannut, ettemme saaneetkaan jo maksettuja kahveja mukaan. Kun tajusin tämän, lähdin tietenkin takaisin kahveja hakemaan, mutta tuo huonon asiakaspalvelun kuningas ei suostunut antamaan niitä minulle ilman kuittia, joten ei auttanut muu kuin lähteä taas takaisin lähtöportin tuntumaan (josta olimme löytäneet istumapaikat, koska kyseisessä kahvilassa ei niitä ollut ollenkaan) ja raportoida kuitin tarpeesta miehelleni, joka hieman, kröhöm, suivaantuneena nappasi kuitin mukaansa ja lähti kahvinhakureissulle. Lapset olivat tässä vaiheessa aika väsyneitä, kuopus varsinkin, ja tarjosimmekin toivottavasti viihdyttävän show’n kanssamatkustajille yrittäessämme maanitella lapsia edes maistamaan 8 dollarin puurojaan tai lopulta pysymään edes sekunnin paikoillaan.

Tämä kuva otettiin kesken pahinta lentokenttäsirkusta. Tuli mieleeni se vanha vitsi, jonka mukaan ainoa ruoka, jonka vanhemmat pystyvät syömään lämpimänä, on jäätelö.

Itse lennolta minulla ei juurikaan ole muistikuvia, olin niin väsynyt. Kuopus nukkui jonkin aikaa minun ja äitini välissä hakien ensin sopivaa nukahtamisasentoa pienen ikuisuuden. 

Ken lapselleen kännykkänsä käteen antaa, se oluensa rauhassa juoda saa.

3. Lento Bostonista Kööpenhaminan kautta Helsinkiin (SAS)

Veljeni toi suurimman osan matkatavaroistamme autolla kentälle, me tulimme kälyni kanssa metrolla ja Silverlinen shuttlebussilla perässä. Tulostimme boarding passit itsepalvelupisteestä, mikä on tosi näppärää, mutta ruumaan menevien matkatavaroiden kanssa jouduimme siihen ah-niin-ihanaan tilanteeseen, että yksi laukuista painoi liikaa, ja jouduimme siirtämään sieltä kolmen kilon edestä tavaraa toiseen laukkuun (mikä tuntuu ihan älyttömältä; miksei vain voi katsoa laukkujen yhteispainoa? Onko tähän oikeasti olemassa joku turvallisuus- tai muu järkevä logistinen syy?). Tämän sähellyksen jälkeen en olisi yhtään jaksanut paimentaa joka paikkaan pyrkivää kuopusta, mutta jokin äidinvaisto minussa kuitenkin (sitten lopulta) esti häntä pääsemästä matkatavarahihnalle.

Haikeina hyvästelimme veljeni ja hänen vaimonsa ja siirryimme turvatarkastuksen kautta lähtöportille. Kaikki turvatarkastukset sujuivat muuten tosi jouhevasti, ja virkailijat olivat varsinkin lapsille tosi kivoja (lapset saivat hienot US Junior Officer TSA -tarratkin). 

Tämä viimeinen lento (varsinkin se pidempi pätkä Bostonista Kööpenhaminaan) oli ehdottomasti hankalin ja raskain. Lähtö oli puoli kuudelta illalla, joten olin laskenut sen varaan, että kuopus nukkuisi ison osan lennosta. No eipä nukkunut, vaan jaksoi pyöriä melkein kymmeneen asti kitisten ja kiemurtaen nonstoppina, eikä sen jälkeenkään nukkunut kuin pari tuntia. Tällä kertaa lensimme pienemmällä koneella, jossa penkit olivat 3 + 3 -systeemillä ja minun vieressäni istui vanhemman puoleinen miesmatkustaja, joka ei onneksi ollut moksiskaan (tai ei ainakaan osoittanut olevansa) kuopuksen temppuiluista. Ensimmäisellä lennolla olimme laittaneet molemmille lapsille etukäteen puuduttavia korvatippoja, eikä kumpikaan valittanut korviaan missään vaiheessa. Toisella lennolla unohdimme tipat, ja kuopus valitti korviaan hiukan, esikoinen ei ollenkaan. Paluulentoa varten laitoimme tippoja kuopukselle, mutta siitä (ja tippojen lisäyksestäkin) huolimatta hän kertoi korviin sattuvan (”sattuu toovaan, taas sattuu ja taas sattuu ja taas sattuu!”). Hän oli muutenkin hyvin tyytymätön siihen, että olimme taas lentokoneessa ja kertoi heti alkuun, että ”minä en tyttää tästä lentotoneesta yhtään!” Mikään ei ollut hyvin eikä hyvää, ei lentokoneessa tarjoiltu ruoka eikä iPadin antimet. (Olin toivonut, että paluulennon tabletit olisivat yhtä viihdyttävät kuin tullessakin, mutta jostain syystä ne eivät toimineet, ja meille jaettiin vara-iPadit, joissa ei ollut oikein mitään lapsille suunnattua sisältöä.) Esikoinen nukahti normaaliin aikaan, mutta hänelläkään ei unta riittänyt kuin pariksi tunniksi. Hän oli kuitenkin täysin tyytyväinen molempien lentojen ajan, ja jaksaminen loppui vasta Helsinki-Vantaan kentällä kävellessämme terminaalista autolle; silloin tuli mitta täyteen. (Los Angelesiin lentäessämme kävi samalla tavalla: esikoinen jaksoi käsittämättömän reippaasti koko pitkän matkustusrupeaman aina siihen saakka, kun olimme jo autovuokraamolla odottamassa autojamme. Silloin hän kertoi olevansa jo niin väsynyt, ettei enää jaksa.)

***

Mutta nyt olemme taas kotona, mikä on kyllä aivan mahtavaa. Lapset sinnittelivät eilen hereillä iltakuuteen asti (valvottuaan melkein koko yön ja nukuttuaan aamupäivällä pari tuntia autossa), minä iltaseitsemään. Emme laittaneet herätyskelloa soimaan, koska mieleeni ei juolahtanutkaan, että nukkuisimme univelasta huolimatta kovinkaan pitkään, mutta niin vain herätessäni kännykkä näytti kellon olevan 12.38! En muista, olenko koskaan aikaisemmin nukkunut näin pitkää pätkää, melkein 18 tuntia! Se siitä ripeästä normaaliin rytmiin palaamisesta…olen aika varma siitä, että joudun odottelemaan unta tovin jos toisenkin nyt tänä yönä. Kävimme herättämässä lapset heti herättyämme itse, ties kuinka myöhään he olisivat jatkaneet uniaan! Mutta niin vain he nukahtivat sänkyihinsä heti, kun heidät sinne peittelimme puoli yhdeksän maissa. (Esikoinen tosin heräsi äsken, eikä ole ainakaan vielä nukahtanut uudestaan, toivottavasti hän kuitenkin kohta jatkaa uniaan.)

Voin muuten kertoa, että ihan heti emme ole suunnittelemassa uutta reissua minnekään, vaikka meillä niin mukavaa olikin. Mutta todella suureen tarpeeseen tämä reissu (ja loma) kyllä tuli. Nyt oma koti, arki ja työkin vaikuttavat taas tosi kivoilta, ja iloisin mielin katselin iltapalalla ikkunasta kaunista Marttia (kaupunginosaa, en naapuria). 

Mitä teille kuuluu? :)