WIIFM

Aurinko paistaa ja sitten taas ei. Arki sujuu ja sitten taas ei. Viikonlopun riemu ja erilaisuus (isoveljen vierailu ja yökyläily serkkulassa) saivat esikoiselta pasmat niin sekaisin, ettei hän nyt oikein tiedä, miten päin kuuluisi olla. Joten varmuuden vuoksi hän on koko ajan vähän väärin päin. 

Eilen miehelläni oli taas iltavuoro. Ne ovat parhaimmillaankin uuvuttavia, mutta eilinen oli kyllä turhauttavin lapsiperhearkielämys taas pitkään aikaan: vauvakin tuntui olevan tavallisesta rytmistään niin kaukana, että jouduin lopulta nukuttamaan hänet yöunille kahdesti ja hoitamaan siinä välissä esikoisen höyhensaarivalmiuteen. 

Siinä, että vauvaa piti toisella kierroksella nukuttaa yli tunnin, oli kuitenkin se hyvä puoli, että ehdin lukemaan mielenkiintoisia postauksia. Lilyssä on käyty viime aikoina aivan mahtavia keskusteluja ensin feminismistä ja sitten politiikasta, lähinnä siitä, että kannattaako äänestää vai ei. (Tässä linkit postauksiin äänestämisen puolesta ja sitä vastaan.)

Se mikä useimpia kommentoijia ja myös minua eniten huolestuttaa ”minäpä en aio äänestää” -ajatuksissa on se, että jätetään äänestämättä, jos oma tilanne on hyvä. Jos on saanut vakituisen työpaikan, ajatus työttömien ahdingosta ei kiinnosta. Jos on terve, ei jaksa miettiä pitkäaikaissairaiden tai vammaisten asioita. Jos kukaan ei ole uhkaillut tai käynyt käsiksi, ei haittaa, vaikka poliisien määrää vähennetään. Jos ei ole joutunut majailemaan vanhempiensa tai kavereidensa nurkissa, asunnottomuus lähinnä haukotuttaa. Jos ei ole joutunut valitsemaan, ostaako lapselle kengät kirpparilta vai samalla rahalla ainekset jauhelihakeittoon, pienituloisten ja köyhyysrajan alapuolelle tipahtaneiden ongelmat eivät kosketa. 

Luotetaan siihen, että pysytään korkealla, mennään lujaa, ei koskaan tipahdeta.

Minua ahdistaa tällainen oman navan ympärillä pyöriminen suunnattomasti. Kapeakatseinen what’s in it for me? -ajattelu. 

Toivonkin, että 19.4.2015 jätetään se oma napanöyhtä hetkeksi rauhaan ja käydään äänestämässä.