Oletko sinä mun äiti?
Adoptiolapset etsivät biologisia vanhempiaan. Jälleennäkemisista ja tutustumisista tulee ihmeellisiä ja herkkiä tarinoita. Yleensä niissä itketään ja kyyneleetkin virtaavat. Yhden tarinan olen nähnyt ihan livenä. Pääsin mukaan, kun mieheni tapasi ensin biologisen äitinsä ja sitten isänsä. Ei ollut kyyneleitä, mutta paljon kysymyksiä ja jonkin verran vastauksiakin. Olen päässyt myös todistamaan perinnöllisyyden voimaa nähdessäni, miten kahdella periaatteessa toisilleen tuntemattomalla ihmisellä on samanlaiset kiinnostuksen kohteet, miten luonnollisesti ja huomaamattaan molemmat pysähtyvät paijaaamaan satunnaisia kissoja ja miten identtisesti he pitävät vaikka kahvikupista kiinni. Olen ällistyksekseni nähnyt miten sekä isä että poika toisistaan tietämättään ovat aivan samanlaisia vimpaiten ja vempaiten keräilijöitä ja molempien ulkorakennukset ovat täynnä vekottimia ja härveleitä.
Tänään juutuin pitkäksi toviksi katsomaan jälleennäkemis-videoita netistä. Ei niissä kaikissa käy hyvin. Joskus vanhempaa ei edes löydy. Saattaa löytyä, mutta tämä kertookin, ettei halua tavata. Parhaimmissa tarinoissa tapaaminen on riemukas ja siitä on molemmin puolin jo uneksittu. Tai ensimmäinen yhteydenotto on suuri, mutta mieluisa yllätys. On isiä, jotka eivät ole tienneet sitä olevansa ja joille isyys on huikea ilouutinen, vaikka lapsi onkin jo aikuinen. Näin kävi esimerkiksi eräälle australialaiselle radio-juontajalle, joka löysi amerikkalaisen isänsä. Isä ei tiennyt pojasta mitään, mutta riemastui kovin ja järjesti tapaamisen Lontooseen. Lisäksi poika sai kaksi velipuolta. Tarina oli monella tapaa iloinen ja onnellinen, lähes täydellinen. Radiojuontajalla oli aivan mahtava adoptioperhe eikä näille adoptiovanhemmille ollut lainkaan ongelma, että mies toivoi tapaavansa myös biologiset vanhempansa. vaan koko suku riemuitsi uutta käännettä miehen elämässä.
Parhaimmat tänään katsomistani tarinoista ovat niin ihania, että huomaan ajatuksen täydellisestä mahdottomuudesta huolimatta ihan uneksivani olevani osa tällaista tarinaa. Jospa puhelin soikin, ja australialainen radiojuontaja tai joku muu hurmaava nuori ihminen kertoo olevansa lapseni? Mahdotonta. Entäpä jos jossain on joukko jotain muita hienoja sukulaisia, joista en tiedä mitään? Seis! Olkoon unelmointi miten tärkeää mielenterveydellemme, niin tällaiset haaveet ovat turhia. Tollompikin tajuaa, että liikuttaavien jälleentapaamisten taustalla on kuitenkin riistäviä eroja, identiteetin etsintää ja ties mitä muita traumoja. Hienoa, että onnistuneita adoptiotarinoita ja kauniita jälleentapaamisia on olemassa. Vielä hienompaa, jos vanhemmat ja lapset saavat onnellisesti pysyä yhdessä! Siinä on onnea kerrakseen!
