Aikamatkalla Westendissä
Suvi Vaarlan romaani Westend (WSOY 2019) vie aikamatkalle 1990-luvun Westendiin. Hetkinen! Nyt meni vähän pieleen. En ole muistaakseni ollut koskaan edes käväisemässä Westendissä enkä usko tuntevani ketään, kuka asuu tai on siellä asunut. Tarkennan siis. Suvi Vaarlan romaani Westend (WSOY 2019) vie aikamatkalle 1990-luvun lamaan. Vaikka Westend ei tuttu olekaan, kerronta on niin täynnä taitavaa aikalais-kuvausta, että aikamatkalle kirja totisesti lähettää. Pahimmat lama-vuodet olin yliopisto-opiskelija, ja seurasin lamaa sen reunoilta, mutta ajan tunnelman ja kulutusjuhlien mahalaskun muistan silti. Jos jotakin olin ehtinyt unohtaa, niin Vaarlan kerronta toi muistot takaisin. Muistan kummallisen nousukauden, jolloin latuhiihto ja mustikkakeitto muuttuivat lasketteluksi ja minttukaakaoksi. Ja sitten se tapahtui toisin päin. 500 markan levikset tai dieselit olivat vain hetken huuma ja tilalle tuli Vaatehuoneen ”vain 99-silkkipaidat ja ulkoilupuvut”. Muistan kesätyöpaikkojen totaalisen häviämisen, joka paikkaan ilmestyneet kirpputorit ja realisointikeskukset, joissa myytiin mitä kummallisimpia tavaroita. Muistan kotikaupunkiini ilotulitusten kera avatun uuden kauppakeskuksen, joka hävisi samantien ja sen rahoitussotkuja selvitettiin paikallislehdessä ja oikeustuvassa.
Pidän tärkeänä, että lamasta kirjoitetaan. Se koski ja koskee yhä edelleen niin useaa. Hyvä, ettei siitä puhuminen ole tabu, ettei lama-kokemusten kanssa kukaan luule olevansa ainoa sen kokenut. Romaanin päähenkilö, Elina, kokee laman niin konkreettisesti kuin sen vain kokea voi. Lama ei vie häneltä vain tuttua elinpiiriä tai aineellisia asioita vaan se vie häneltä isän. Kaikesta tästä Elina selviää. Aikamatkailun lisäksi näen kirjan nimenomaan selviytymiskertomuksena.
Lama-ajan aikamatkalla näkee kauniitakin asioita. Sellaisia joita toivoisi voivansa tuoda mukanaan tähän päivään. Itse toisin sieltä sunnuntaihesarit.
”Mieleeni ovat jääneetraukeat sunnuntaiaamut, kun käytimme joskus kaksikin tuntia Helsingin Sanomien lukemiseen samalla kuin söimme aamiaista. Jussin vanhemmat olivat antaneet lehtitilauksen meille lahjaksi, ja siihen aikaan Hesari oli hyvin paksu, eikä se sunnuntaisin edes mahtunut kunnolla postiluukusta vaan lehdenjakaja joutui runnomaan sitä sisään niin että ensimmäiset sivut repeytyivät postiluukun reunaan.” (Suvi Vaarla: Westend)