Katastrofin jäljillä

Keväällä 1986 sain ensimmäisen passini. Halusin kovasti nähdä maailmaa. Sitten tulivat uutiset Chernobylin räjähdyksestä. Ensin ajattelin, että tässä se oli. Kuolemme kaikki enkä ehtinyt edes passiani käyttää enkä ehtinyt edes päästä pussailemaan!

33 vuotta myöhemmin olen ehtinyt matkustaa jo useasti uusitun passin kanssa. Pussailemaan olen päässyt eikä lapsistakaan tullut mutantteja, kuten 1986 spekuloitiin.

Vieraillessani nyt Tsernobylin alueella oma 15-vuotiaana kokemani säikähdys pieneni ja kalpeni ja menetti merkityksensä. Katastrofi oli alueen ihmisille jotakin paljon tuhoisampaa. Ihmisiä kuoli ja lukemattomat ihmiset joutuivat jättämään kotinsa. Autio Pripjatin kaupungissa ei historian siivet hennosti havise. Historia huutaa siellä, sitä ei voi olla kuulematta. Aika on totaalisen pysähtynyt ja ajatukset lähtevät liikkeelle. Täysin hiljaista ei kuitenkaan ole. Liikenteen ja ihmisten äänten puuttuessa tuulen huminan kuulee hyvin. Kaikki äänet ja liikkeet korostuvat autiossa maisemassa. Kummallinen hetki seistä puiden valtaamassa kaupungissa ja kuunnella miten tuuli natisuttaa maailmapyörää  ja pyörittää huvipuiston karusellia. Karusellia, jota ei koskaan ehditty käyttää, koska huvipuisto oli määrä avata muutama päivä onnettomuuden jälkeen.

Ydinfysiikko Michio Kaku sanoo meidän kaikkien kantavan palaa Chernobylia elimistössämme cesiumin muodossa. Uskon, että palaa onnettomuudesta kannamme sitä myös mielessämme ja muistoissamme.

Cesium, iodine from the Chernobyl reactor accident went around the world many times and everyone on the Earth has a piece of Chernobyl in their bodies, but it’s very tiny – too small to cause much damage. -Michio Kaku