Vihaan uusien ihmissuhteiden luomista. Olen kylmä ja etäinen, enkä mielelläni avaa keskustelua tuntemattoman kanssa. Tänään mielessäni on pyörinyt, miksi näin on.  

Minun on viime vuodet ollut todella vaikeaa tulla mukaan ryhmään ihmisiä, joista en tunne hyvin kaikkia. Muut juttelevat iloisesti keskenään ja itse menen täysin lukkoon. En minä kehtaa keskeyttää heidän keskustelua, he ovat ystäviä keskenään, juttelevat kuitenkin jostain, josta en tiedä yhtään mitään. Mieti aihe, mieti jotain, mistä kaikkien on helppo puhua. Miksi päähän ei tule silloin muuta kuin sää. En kehtaa puhua kuin jossain sukujuhlissa, joten istun sitten hiljaa. Etsin katseellani apua, sitä ei löydy, ahdistun ja päätän, etteivät nämä ihmiset kuitenkaan olisi ottaneet minua osaksi piiriään. Eihän meistä olisi voinut edes tulla läheisiä.
 
Haikailen siis aika ajoin elämää Tampereella. Kaipaan sitä kaupunkia ja sen ihmisiä, enkä pysty päästämään niistä vielä irti. Siellä oli erilaista. Ympärilläni oli joukko ihmisiä, joiden kanssa oli helppo olla. Meitä sitoi yhteen nuoruuden tuoma turvaverkko; yhteinen nykyisyys ja historia. Elämämme oli sidottu yhteen, sillä arkemme oli yhteistä. Kuljettiin rinta rinnan ja toisia tukien. Minussa oli kuitenkin jo silloin huono piirre, en pitänyt yhteyttä. En kirjoitellut tai soitellut kellekään, minulle riitti se, että jutellaan, kun nähdään. Toiset soittelivat ja viestittelivät jatkuvasti keskenään, se ei haitannut minua. Enhän minä kuitenkaan tarkoittanut, etten halunnut olla tekemisissä, se ei vaan ollut minun tapaista.
 
En tajunnut, miten pienen varassa kaikki lopulta oli. Arki muuttui ja tapaamisen välit väistämättä kasvoivat. En kuitenkaan osannut edelleenkään pitää yhteyttä, enkä tajunnut sen merkitystä. Olin rakastunut ja päätin seurata elämässä suuntaa, joka päättäisi pienetkin yhteisen arjen rippeet, mutta se ei silloin vielä haitannut. Pikkuhiljaa ne whatsapp-ryhmät, joissa olin mukana hiljenivät, enhän minäkään sinne mitään kirjoittanut. Kuvittelen että uusia tehtiin tilalle, ilman minua. Annoin sen tapahtua, olinhan valintani tehnyt, kiskaissut itseni juuriltani ja päättänyt hypätä junaan, miettimättä seurauksia. Olisittepa tiennyt kuinka vaikeaa se oli. Niin kuitenkin kävi, välimatka oli liian suuri ja tapaamiset lopulta päättyivät. Niin hiipui myös ystävyys, monien vuosien jälkeen. 

 
Nyt olin kaupungissa, josta tuskin tunsin ketään. – Voisinpa nyt soittaa. Puhelimeen tarttuminen oli kuitenkin ihan yhtä vaikeaa kuin ennenkin. Olin paniikissa ja yksin, kaipasin omia ystäviäni ja purin siitä pahaa oloa lähimpiini. Olin kriisissä, mutta samalla tunsin, että olin jo mahdollisuuteni menettänyt. Ei minuunkaan oltu enää yhteydessä. Syytin itseäni ja mietin usein, että ansaitsinkin tulla unohdetuksi, minähän se olin, joka ei koskaan sopinut yhtään tapaamisia, vaikka kaupungissa olisin ollutkin. Toki olisihan joku voinut laittaa minulle viestiä, tai soittaa, tai tulla minua tapaamaan. Mutta se ei ollut sama asia. Kun heistä vain tippui yksi pois ehkä sen kummemmin asiaa ajattelematta, minä menetin kaikki. En ollut kenenkään tärkein ystävä, sellainen joka voisi olla vaikka vuodet poissa, mutta muistettaisiin silti. Enkä koskaan ollut ”bestis”, kenellekään. Väistämättä mietin, johtuiko se minusta. Olenko sittenkin vaan niin tylsä tai ärsyttävä, olinko huono ystävä? Ei kai puhelimeen tarttumatta jättäminen voi oikeasti mitätöidä ystävyyttä?
 
Olen pikkuhiljaa tutustunut joihinkin uusiin ihmisiin, vaikka se onkin ollut vaikeaa. Yksinäisyys helpottaa hieman ja arvostan jokaista aivan erityisesti. En kuitenkaan vieläkään uskalla pistää kaikkea likoon. Eihän aikuisena enää syviä ystävyyksiä voi luoda. Heillä on jo omat lähimmät ystävänsä, minä olen vain lisäke. Suojelen itseäni antamalla itsestäni vain vähän, sulkeudun ryhmässä, vaikka haluaisin tutustua kaikkiin. Menettämisen pelko on edelleen liian suuri.
 
Haluan silti yrittää. Harjoittelen olemaan läsnä, vaikken fyysisesti olisikaan. Sillä välin muistutan itseäni sanomaan ääneen anteeksi, että olen siinä niin huono ja uskaltamaan pyytää, että ethän hylkää vain siksi, että en soita. Lupaan vastata kuitenkin aina! Ja surkeista taidoistani huolimatta teitäkin on, jotka pidätte minut vuosienkin jälkeen vielä mukana. Toivottavasti tiedätte, kuinka tärkeitä olette. Ehkä jonain päivänä saan vielä rakennettua jo menetetytkin yhteydet, kun olen sitä tarpeeksi harjoitellut. Tai ehkä en.
 
Sillä aikaa voin vaikuttaa kylmältä ja etäiseltä. Vastapuoli voi päättää siitä sitten itse.

 
Kyllä tämä tästä.