On suljettava ovi takanaan jotta voi avata uuden edessään ja muita kliseitä
Sanoin itseni irti perjaintaina. Olen jo pitkään tuntenut itseni loppuun palaneeksi, valmiiksi, kyllästyneeksi, sohvaperunaksi ja hiiltyneeksi nakiksi.Työn tekeminen, ei ole syy, joka aiheuttaa stressiä vaan työn mielekkyys. Kerron hieman taustoja;
Erinäisten vaiheiden jälkeen löysin itseni Belgiasta. Minun oli löydettävä töitä. Olin totaalisen P.A. En osannut paikallista kieltä joten työmahdollisuudet eivät olleet niin sanotusti rajattomat. Laitoin hakemuksia kaikkiin mahdollisiin paikkoihin joiden arvelin palkaavan myös ulkomaalaisia.
Sain mahdollisuuden työskennellä suomen,- ja ruotsinkielellä, asiakaspalvelu tehtävissä, suuressa vakavaraisessa yrityksessä. Tartuin tilaisuuteen. Ajattelin aluksi etten tule pärjäämään kouluruotsin taidoillani, mutta olin valmis haasteeseen. Palkka oli erittäin houkutteleva, työnkuva taas kaukana luovan alan haave ammateistani. Opiskelin ja vahvistin ruotsinkielen taitojani ja työ alkoi sujua. Pian minut vakinaistettin. Palkan tuoma vapaus tuntui ihanalta, lähes koko aikuiselämäni jatkuneen kitkuttelun jälkeen. Työ oli kuitenkin pelkkää suorittamista ja kotiin pääsyn odottelua. Kehitysmahdollisuudet firman sisällä olivat mahdollisia mutta en nähnyt niissä pelastusta työn tylsyydelle.
Pikakelaus tähän päivään. Neljä vuotta on hurahtanut ohi kuin salamaniskusta ja teen yhä vastaavia töitä. Olen 1-vuotiaan lapsen äiti ja edelleen Belgiassa.
Nyt kaikki kuitenkin muuttuu. Aion hypätä tuntemattomaan ja irtisanoutua. Onko se aivan järjetöntä korona aikaan. Belgiaa korona on ravistellut paljon rankemmin kuin Suomea. Täällä on edelleen kaikki ravintolat kiinni ulkonaliikkumisklielto öisin jne. Monet paikalliset ovat menettäneet työpaikkansa ja minä tälläisenä aikana olen valmis luopumaan omastani vapaaehtoisesti! Kuulostaa typerältä mutta en välitä. Minä haluan jotain muuta. Haluan viettää aikaa lapseni kanssa. Haluan elää ja nauttia omasta elämästäni. En suorittaa muita varten en olla toisten aikataulujen vankina.
Kuulostaako tutulta? Kyllä olen aikani kuva. Olen niinkuin niin moni muu naistenlehtien repäisijä. Joku totuus siinä silti täytyy olla että tunnen näin. Tuskin kukaan noista repäisijöistä katuu. Tekisi mieli kysyä Aino Huilajalta onko hän katunut. Muistatte varmaan uutisankkurin joka muutti pakettiautoon asumaan. En kysy mutta uskon ettei hän kadu.
En tiedä yhtään mitä seuraavaksi teen, se jää nähtäväksi.