Kunpa äiti ei olisi äidille susi
Nyt lähdetään vaarallisille vesille, mutta myös niille vesille, joiden vuoksi tämän palstan perustin. Samoja vesiä ne ovat. Lähdetään etsimään äitiyden yhteistä maaperää erottavan sijaan. Alustukseksi voi vilkaista Anu Silfverbergin haastattelua Äitikortti-kirjan tiimoilta. Olen lukenut jonkun verran kritiikkiä tuohon haastatteluun kohdistuen, toki niiltä tahoilta, joita haastattelussa kyseenalaistetaan.
Mutta.
Miksi äitiys tekee naisista niin herkkänahkaisia?
Silfverbergin pointti on mielestäni ihan jossain muussa kuin siinä, että hän haukkuisi ja vähättelisi kantoliinoja, kestovaippoja, täysimetystä ja/tai perhepetiä suosivia naisia. Hän haluaisi, että me naiset olisimme äitiytemme kanssa rennompia, hyväksyvämpiä, maalaisjärkisempiä, ja ennen kaikkea muistaisimme, että ihmisarvomme on muussakin kuin siinä äitiyden jalossa tehtävässä.
Äiti on aina myös nainen. Hän voi olla myös vaimo, avovaimo, tyttöystävä, sisko, tytär, ystävä, työssäkäyvä, harrastava, mummo, martta, metsästäjä, sienestäjä, keilaaja, lomittaja, hiihtäjä… Toki muutama ensimmäinen kuukausi vauvan kanssa menee ihan kummallisissa hormonihuuruissa ja siinä, että opettelee sanomaan itseään äidiksi ja täyttämään pienen perheeseen tupsahtaneen avaruusolennon tarpeita. Mutta se ei ole ihan tuulesta temmattua, että neuvolankin jakamissa julisteissa hienovaraisesti vihjataan, jotta käy hyvä ihminen välillä jossain ilman vauvaakin, tekemässä jotakin itsekästä kivaa, jotta ehtisit välillä ikävöimäänkin nyyttiäsi ja palaamaan kotiin mieleltäsi virkistyneenä.
Lisääntyminen on maailman luonnollisin asia. Lapset ovat aina kasvaneet perheensä ja yhteiskuntansa jäseniksi, ja toki lapsia täytyy kasvattaa, mutta tuntuu, että vasta 2000-luvulla äitien ylle on soviteltu uhrautuvan marttyyrin viittaa näin suurissa määrin. Lienee paljon parjattujen keskustelupalstojen ”ansiota”. Tuore äiti on herkässä tilassa, ja ottaa helposti itseensä keskustelupalstojen aivopierut. Omaa näkökantaansa haluaa puolustaa, ja koska me elämme asemasodan ja poteroihin kaivautumisen luvatussa kultamaassa, mitä keskusteluun ja mielipiteisiin tulee, niin siinähän sitä ollaan.
Internet ylipäätään on mullistanut sen, mitä käsitämme yhteisöllisyydellä. Nykyään se tarkoittaa meille samanmielisten seuraan hakeutumista, mikä on pidemmän päälle köyhdyttävää rikastavan sijaan. Ennen vanhaan kylissä ja maaseudulla tuli sietää vaikka minkämoisia ihme hiihtäjiä jokapäiväisessä elämässään ja kanssakäymisessään. Toki silloinkin oli varmasti juoruiluja ja kummeksuntaa, mutta koska ei ollut vaihtoehtoa, niin toimeen tultiin. Samanlaista sietämistä on vaikea vaatia nykyisin. (Työyhteisössä se toki olisi hyvä taito osata.)
Tästä pääsemme kätevästi siihen, että miksi ihmeessä me naiset omimme lapsemme itsellemme? Käsitän ensisijaisen kiintymyssuhteen ja imettämisen tärkeyden, mutta noin muutoin. Käy hirvittävän raskaaksi olla yksin aina oikeassa lastensa hoitamisen yksityiskohdista.
Vaatii paljon henkistä työtä kyetä luottamaan muihin ihmisiin lastensa hoitajina, eikä toki pidä suhtautua liian huolettomasti omaan kasvatusvastuuseensa, mutta on todella helpottavaa saada se oivallus, että lapseni on muillekin ihmisille tärkeä, ja heillä on oikeus rakentaa ihmissuhdetta lapsen kanssa pienestä pitäen. Joskus ihan niinkin, etten äitinä ole päsmäröimässä siinä välissä.
Haen tällä kaikella takaa sellaista luonnollisempaa suhtautumista äitiyteen. Totta kai meillä jokaisella on oma tapamme toteuttaa sitä, mutta olisipa hienoa, jos äitiydestä kyettäisiin keskustelemaan muillakin tasoilla kuin sillä vaipoista ja tuttipulloista tappelevalla. Vauvanhoidossa käytettävät konkreettiset esineet ovat ihan lillukanvarsia, suorastaan merkityksettömiä siihen nähden, miten paljon väsyneitä pikkulasten äitejä, huonosti voivia pienten lasten vanhempien parisuhteita ja puutteellista varhaista vuorovaikutusta vauvan ja vanhempien kesken on.
Kuvitelkaapa, että on kaksi äitiä leikkipuistossa. Toinen kantaa lasta liinassa ja toinen vie vaunuissa. Vauvojen tulee nälkä. Toinen äiti kaivaa esiin pullon ja toinen tissin. Todennäköisesti jo tässä vaiheessa nämä äidit mulkoilevat toisiaan kaukaa ja kategorisoivat toisensa niin eri tavalla, että tuskin alkavat keskustella keskenään. Mikä sääli! Ulkoiset tekijät estivät saamasta vertaistukea ja aikuiskontaktia.
Hetkonen, kuulostaa ihan rasismilta…
He ovat varmasti aivan yhtä hyviä äitejä ja rakastavat lapsiaan aivan yhtä paljon. Heidän lapsensa pitävät omia äitejään maailman ihanimpina olentoina. Miksi me äidit sitten huutelemme mollauksia aidan takaa? Vai onko äänekäs joukko pieni, mutta kuuluva, ja huoleni siten turha?
Miksi emme yhdessä nauttisi äitiydestä ja lastemme ihmeellisyydestä? (Puhun tässä tekstissä nimenomaan äideistä, koska mediassa ei juurikaan tule esille sitä, että isät tekisivät vanhemmuudesta välineurheilua.) Miksi emme tukisi toinen toisiamme raskaassa, mutta antoisassa elämänvaiheessa? Minne unohtuu solidaarisuus ja suhteellisuudentaju?
Vauvat ovat ihania. He ovat pieniä persoonallisuuksia, yksilöllisiä ihmisen taimia ihan joka ikinen. He oppivat jatkuvasti uutta, suhtautuvat elämään riemulla ja uteliaisuudella, heille maailma on täynnä mahdollisuuksia. He haluavat jakaa kaiken sen ihmeellisyyden kanssamme. Rakas kanssa-äiti, älä väsytä itseäsi epäolennaisuuksilla. Sinä olet upea äiti ja ihana ihminen, minä tiedän sen. Nauti siitä, mitä olet saanut aikaiseksi. Sinun lapsesi on maailman paras tyyppi. Muista pitää huolta itsestäsi, jotta jaksat nauttia äitiydestä(kin).
Koko kylä kasvattaa. Nimiäiset elokuussa. Kuva sisältää mm. isän, mummun, tädin ja ystäviä, äiti huitelee jossain.