Värikylvystä maailmaa syleilemään
Äh, onks ne vauvaharrastukset pakollisia, ajattelin vielä tammikuussa. En kokenut itseäni sellaiseksi mutsiksi, joka tykkäisi rampata vauvarusettiluisteluissa sun muissa. Harrastajana olen itse ollut aina sellainen, että intoni väistämättä laantuu muutamassa kuukaudessa. Nautin eniten omaehtoisesta tekemisestä, sivummalla haahuilusta ja muiden tarkkailemisesta. Sellaisesta oman elämäni Sanna-Raipeilusta.
Mutta jotenkin aloin kaivata jotakin lisää meidän yltiörentoon vauvaeloomme. Ihan omista, itsekkäistä syistä. En olettanut, että jälkikasvuni alle vuoden iässä voisi mitenkään tarvita harrastusta, vaan minunhan harrastukseni se vauvaharrastus on. Satuin huomaamaan, että vauvojen värikylvystä alkaa näin kevätpuolella sopivan vähän sitouttava, kuuden kerran ilmainen kurssi. Pääsimme onneksi kurssille mukaan, paikat täyttyivät nopeasti.
Eilenpä tuo sitten alkoi. Kiitos isäkuukauden, suuntasimme sinne koko perhe yhdessä. Omassa vatsassani oli pientä innostunutta jännitystä, muiden vatsoista en tiedä.
Paikan päällä oli vajaa kymmenen vauvaa äiteineen, muutama isä ja yksi isompi sisarus. Kurssin ohjaaja on aivan ihana, nuori ja lempeä nainen, joka huomioi jokaisen vauvan tasavertaisesti ja antoi kaikille tilaa omaan tekemiseen. Mitään ei kielletty, mistään ei toruttu. Kaikki tehtiin ilon ja ihmettelyn kautta todella vauvalähtöisesti. Tekemisen sai lopettaa, kun siltä tuntui. Omasta vauvastani sotkeminen taiteilu oli jännää ja ihanaa ja paikalla olleet muut vauvat hirmuisen kiinnostavia. Kokemus oli pelkästään positiivinen!
Värikylvyn suurin anti tähän mennessä minulle on se, että tajuan lapseni itsenäisenä subjektina. Hän on pieni Ihminen, hän Tekee Itse. Minusta oli lumoavaa katsella ja kannustaa häntä tutustumaan uusiin materiaaleihin ja paikalla olleisiin muihin vauvoihin. Aluksi häntä jännitti ja ujostutti aivan uudenlainen tilanne, mutta hetken päästä kuulimme jo ilonkiljahduksia ja hän olisi mieluiten konttaillut pitkin poikin katselemassa muita vauvoja.
Että taisi tämä sittenkin olla hänenkin harrastuksensa.
Ihana oli se pienten silmien innostunut ja uusista puuhailuista vähän väsynytkin tuike, kun värikylvyn jälkeen poikkesimme yhdessä kahville. Sellainen jännä tuike, jota en ollut ennen niissä nähnytkään. Yhtäkkiä vauvani tuntui pikkuisen isommalta. Kohta hän jo vinkuu itselleen mopoautoa ja karkaa Turkuun. Sniff.