Riittävän vanhemmuuden puolesta
Luin oikein hyvän kirjan. Carl Honoré: Perhe paineessa? (Ja screw you, Bazar Kustannus. Omani löysin kirja-alesta alle kahdella eurolla!) Ostin kirjan, koska takakansi lupaili houkuttelevaa johdatusta rennommin ottavaan vanhemmuuteen. Lisäksi toimittaja-kirjailija Honoré vierailee Suomessa(kin) hyvän peruskoulumallin perässä. Ainahan on oh-niin-kiinnostavaa saada tietää mitä ne siellä ulkomailla meistä oikein ajattelee.
Kirjan johdanto on yhtä nykyajan ja nykyvanhemmuuden moukarointia. Silmille läväytetään suurin piirtein kaikki uhkakuvat siitä, mihin saatamme pahimmillaan olla menossa.
Tiedättehän; lapsista tulee lihavia, aloitekyvyttömiä, stressaantuneita, äärimmilleen aikataulutettuja lampaita, jotka kulkevat paikasta ja harrastuksesta toiseen vain auton kyydissä ja näpräävät jatkuvasti kännyköitään ja pelikonsoleitaan. Heidän elämänsä suurin ja tärkein tavoite on päästä huippuyliopistoon huippuarvosanoin (tämänhän jälkeen vanhempien vaikutusvalta lastensa elämiin yleensä ratkaisevasti laimenee). Tavoitteeseen tähdätään vauvasta alkaen hankkimalla elektronisia, kehittäviä leluja ja ilmoittautumalla jo ennen syntymää islantilais-japanilaiseen kielikylpy-uimahyppy-päiväkotiin, jotta lapsesta varmasti saataisiin aina irti paras mahdollinen ja hän mielellään olisi kehityksessä ikätovereitaan edellä.
Johdannon jälkeen kirja jakautuu osa-alueiksi, joiden puitteissa Honoré matkustaa ympäri maailmaa etsimässä mielekkäämpiä tapoja varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen, sekä haastattelee asiantuntijoiden lisäksi hyvin monia, ihan tavallisia lapsia ja vanhempia. Vanhemmuutta ja lapsuutta pohditaan mm. lelujen, teknologian, koulun, kotitehtävien, harrastusten, urheilun, kuluttamisen ja turvallisuuden kautta. Jokaisessa luvussa tarjoillaan oivalluksia siitä, miten vallitsevia trendejä kannattaa kyseenalaistaa.
Kirjasta löytyy oikeiden perheiden kokemuksia mm. siitä, miten lapsen viikoittaisia harrastuksia kannatti vähentää kuudesta kahteen tai kolmeen. Yhtäkkiä arjessa olikin enemmän aikaa olla yhdessä, syödä saman pöydän ääressä ja pelata lautapelejä. Minua ravisteli myös totta oleva esimerkki kaksivuotiaasta, joka kävi lauantaiaamuisin kiinan kielen kursseilla, koska ”kiina on tulevaisuuden bisneskieli, mitä aiemmin sen oppii, sitä parempi”. Monet esimerkeistä tuntuvat melko räikeiltä suomalaiseen elämänmenoon suhteutettuna, mutta varmasti täältäkin löytyy ylilyöntejä.
Suurin sanoma, jonka Honoré yrittää meille kertoa, lienee tämä: lapsista kasvaa tolkun ihmisiä vähemmälläkin hössöttämisellä, kenties jopa onnellisempia ja tasapainoisempia sellaisia. Jos lapsiperheen arki tuntuu kiireiseltä ja stressaavalta, kannattaa pysähtyä pohtimaan, sisältääkö se liikaa harrastuksia, kerhoja, soittotunteja, pelireissuja viikonloppuisin…
Mikä on olennaista, mikä ylimääräistä?
Mikä on lapsen oman mielenkiinnon mukaista, mikä taas vanhempien toiveiden täyttämistä?
Harrastaako lapsi himona vain sosiaalisen paineen vuoksi, koska tuttavienkin lapset tekevät niin?
Millaista olisi aidosti teidän perheenne näköinen arki?
Perhe Paineessa? antaa meille vanhemmille myös paljon anteeksi. Se ei ole kasvatusopas, vaan yrittää herätellä meitä huomaamaan, olemmeko lapsillemme läsnä ja annammeko heidän kasvaa ja hengittää tarpeeksi vapaasti kasvattamisen lisäksi. Koskaan aikaisemmin lapset ja vanhemmat eivät ole olleet yhtä läheisiä kuin nyt, koskaan aikaisemmin emme ole tunteneet lapsiamme niin hyvin kuin nyt. Elämme aikaa, jolloin lapsuudella on oikeasti mahdollista puhjeta kukkaan ja löytää täytenä koko elämän riemu. Se on hieno mahdollisuus, josta kannattaa ottaa kiinni. …löysäämällä liekaa.
Mikä minusta on tärkeää: lapsia ei kuulu piiskata ravihevosten tavoin aina vain parempiin suorituksiin. Lapsella pitää olla aikaa tylsistyä, jotta hän pääsee käyttämään mielikuvitustaan. Tärkeintä minulle on, että lapsestani kasvaa oma itsensä, ja että hän löytää omat unelmansa. Seuraan suurella mielenkiinnolla, millainen persoonallisuus taimesta on tulossa ja millaisiin asioihin hän itse kiinnittää huomiota, kun annan hänen puuhailla omiaan. Millään saavutuksillaan hän ei voi koskaan lisätä tai vähentää rakkauttani häntä kohtaan. Äidinrakkaus on vakio.
Siis mene, juokse, ulkoile, unelmoi, saa kuhmuja ja mustelmia, puhalla saippuakuplia, tuijota pilviä, kiipeile puihin, näe maailma hiekanjyvässä. Tee sitä, mitä sydän käskee. Tule juuri sinuksi.
…
Ihanteeksi Honorén maailmassa muodostuu luontopäiväkoti Skotlannissa, jossa lapset saavat olla joka päivä koko päivän ulkona. Käytännön kautta he oppivat esimerkiksi varomaan myrkyllisiä sieniä ja sytyttämään itse tulen. Toinen mieleenjäävä onnela on Reggio-Emilia -esikoulu Italiassa, Prampolinissa. Siellä lapset saavat itse löytää kiinnostavia aiheita, joita aletaan työstää projekteina eteenpäin. Lasten tavat toimia esimerkkinä mainitussa Reggio-Emilia-esikoulussa ovat hämmästyttävän kypsiä ja asiaan pitkäjänteisesti keskittyviä, sen lisäksi että lapset ovat tekemästään aidosti innoissaan. Lukiessa täytyi pysähtyä miltei haukkomaan henkeä ja kuivaamaan kyyneltä silmäkulmasta. Näinkö hienosti lapset voivat toimia ja oppia, kun heidän annetaan itse valita ja oivaltaa?
Varmasti myös noissa edellämainituissa paikoissa syntyy kinoja ja kärhämiä, ja on omat ongelmansa. Mutta jotakin voisi noista vaihtoehtoisista pedagogiikoista ammentaa meillä vellovaan keskusteluun siitä, miten peruskoulusta saisi toimivamman ja kiinnostavamman nykylapsille ja -nuorille.
Herättääkö lapsuuden ’liiallinen ohjailu’ sinussa ajatuksia?
Kuinka paljon harrastuksia tai kotitehtäviä/kokeisiin lukua on liikaa?