Aplodit meille, kädenojennus muille
Moni teistäkin on jo varmaan törmännyt uutiseen Pelastakaa lapset ry:n raportista, jonka mukaan Suomi on maailman paras maa äideille. Hyvä hyvä, hienoa. Olemme onnekkaita.
Kaikki eivät ole.
Linkin takaa on ladattavissa itse raportti, joka on 86-sivuinen katsaus äitiyden ja vauvojen maailmanlaajuiseen hyvinvointiin. Tai pahoin-, kuten tilastot monista kehitysmaista kertovat. Vilkuilin raporttia aivan pintapuolisesti juuri tänään niin kovin väsyneillä kotiäidin silmilläni, kunnes törmäsin sivulla 41 kuvaan 6 viikkoa ennenaikaisesti syntyneestä ugandalaisesta tyttövauvasta, 2 päivää vanhasta. Vauvalla oli varmasti olosuhteisiin nähden kaikki niin hyvin kuin mahdollista, hän makoili keskoskaapissa happiviiksissä ja nukkui.
Kuvan nähtyäni purskahdin itkuun keittiönpöydän äärellä. Koska muistin.
Vietin muutama vuosi sitten 3kk työharjoittelussa Tansaniassa. Jos olisin silloin tiennyt ja syvällisesti tajunnut paikallisten äitien ja lasten huonon aseman, olisin varmaankin vain itkenyt koko reissun ajan silmäni punaisiksi. Opetin englantia 3-4-vuotiaille, joita oli noin 40 kpl pienessä luokkahuoneessa. Opetin englantia myös 7-vuotiaille, joita oli noin 80 kpl vähän isommassa luokkahuoneessa.
Vierailin myös terveydenhoitajan kanssa muutamissa köyhissä kodeissa, joiden asukkailla oli terveydellisiä ongelmia. Silloin, kun kohtasin naisen, jonka jalka oli varpaista nivusiin asti paisunut kaksinkertaiseksi, ja joka valitti kipua, minä kutistuin itseni sisälle hyvin pieneksi ja riittämättömäksi olennoksi. Nielin paniikkiani, koska tajusin: Tuo nainen kuolee kohta, ja minä en voi auttaa häntä mitenkään.
Toisessa kodissa, pienessä sähköttömässä savitiilimökissä, asui HIV-positiivinen isoäiti kahden pienen lapsenlapsensa kanssa. Lasten vanhemmat olivat muuttaneet kauas kaupunkiin työn perässä. Ostimme isoäidille pienen riisisäkin kadunvarren kioskista. Hän syleili meitä ilahtuneena ja toivotti loputtomasti siunausta.
Pienen kyläkoulun opettajattarella oli aina töissä mukanaan pikkuinen tyttönsä. Tyttö käytti rääsyistä ja muovipusseista sidottuja vaippoja, jotka toimivat tehtävässään aivan hyvin. Harjoitteluaikanani hän täytti yhden vuoden ja koulussa pidettiin syntymäpäiväjuhlat, joihin askartelimme koristeita, juhlahattuja lapsille ja ostimme keksejä. Opettajan kiintymys pikkuiseen tyttöönsä lämmitti sydäntäni suuresti. Työpäivänsä päätteeksi hän heitti tytön selkäänsä, kääräisi liinan molempien ympäri ja käveli kotiin.
Köyhyys on naisten huonossa asemassa. Köyhyys on tietämättömyydessä. Köyhyys on leviävä HIV ja luulo, että siitä parantuu raiskaamalla neitsyen tai leikkaamalla esinahkansa itse keittiöveitsellä, kuten paikallisista uutisista sai lukea. Köyhyys on synnytykseen kuolemista, tai vauvan kuolemista aliravitsemukseen tai infektioihin ensimmäisten elinpäiviensä aikana. Köyhyys on tietämättömyyttä rintaruokinnan eduista, köyhyys on huonoa huolehtimista vasta synnyttäneistä naisista.
Kun palasin Tansaniasta jouluksi kotiin, yltäkylläisyyden äärelle, voin viikkoja pahoin. Vaikka meillä on täällä kaikkea liikaa, emme hymyile tai tervehdi vastaantulijoita kaduilla. Tansaniassa ihmiset olivat iloisia ja ystävällisiä kaikesta huolimatta. He olivat ymmärtäneet, että huomisesta ei kukaan tiedä. On oltava iloinen tästä päivästä, että tänään saa elää ja ruokaa syödäkseen.
Minä lupaan taas itselleni olla valittamatta, jos ei ole oikeaa syytä. Sekä olla äärettömän kiitollinen siitä sattumasta, jonka ansiosta elän tyttäreni kanssa yhteiskunnassa, jossa meillä molemmilla on loputtomasti mahdollisuuksia ja oikeuksia, ja terveydestämme huolehditaan.