Apua, tää pitää saada uloskin täältä!
Synnytyksestä puhuminen on eri asia kuin synnytyspelosta puhuminen. Tämän oivalluksen koin eilen lukiessani Yle olotilan juttua aiheesta. Jutussa väitetään, että synnytyspelosta kärsii 6-10% raskaana olevista naisista. Luku tuntuu minusta pieneltä. Kuvittelin, että kaikki pelkäävät synnytystä. Koska minä ainakin pelkäsin, jo vuosia etukäteenkin. Olen aina tiennyt haluavani lapsia, mutta teinistä asti pelännyt synnytystä enemmän kuin kuolemaa.
Pelkäsin kipua, sitä että minä tai vauva kuolemme tai vahingoitumme pahasti synnytyksessä, pelkäsin menettäväni kontrollin itsestäni, pyörtyväni, kaatuvani vatsani kanssa pahasti, liukastuvani suihkussa supistuksien aikana, pelkäsin voimieni loppuvan, pelkäsin että kätilöt olisivat kylmiä ja ilkeitä… En osaa sanoa, mitä en olisi synnytyksessä pelännyt.
Pelkoja hälvensi hitusen kymmenien synnytyskertomusten lukeminen, työkavereiden kanssa aiheesta keskusteleminen, terveydenhoitajan kanssa puhuminen. Kaikki synnytyssuunnitelmien tekemiset asentoineen ja kivunlievityksineen tuntuivat musta irrationaalisilta. Koska en koskaan ollut synnyttänyt, en voinut tietää, miten se minulta sujuisi, joten en voinut suunnitella sitä. Näin ajattelin. Tiesin kyllä vaikka mitä vaihtoehtoja asennoista ja kivunlievityksistä, mutta oli vaikea kuvitella niitä konkretiassa. Koska, no, piti turvautua vain kuvittelemiseen.
Synnytyssuunnitelmakseni muotoutui ajatus säilyä hengissä ja luottaa kätilöiden ammattitaitoon. Kun luovuin kuvitelmasta, että synnytyksen onnistuminen riippuisi pelkästään minusta, tippui osa synnytyspeloista pois hartioiltani. Oikeastaan, mitä lähemmäksi synnytys vääjäämättä tuli, sitä vähemmän sitä pelkäsin. Koska se oli väistämättä edessä, pelkäsin tai en.
Suuntasin ajatukseni synnytyksen jälkeiseen aikaan. Kuinka paljon mukavampaa onkaan sitten vauvan kuin tämän valasvatsan kanssa. Täytyy vaan hoitaa se pakollinen paha pois alta, jotta vauvan saa syliinsä.
Paljon laskin myös puolisoni varaan. Tiesin, että jos hän olisi joka sekunti vierelläni tukemassa mua, pitämässä lujasti kädestäni kiinni, menisi kaikki paremmin. Antaisin henkeni hänen käsiinsä, ja silloin annoinkin. Vaikka olisin saanut vauvan puserrettua maailmaan ilman mieheni läsnäoloakin, olisi synnytys ollut minulle siinä tapauksessa paljon pelottavampi. Kun mulla oli vierelläni maailman rakkain ihminen, saatoin ajatella kärsiväni kipuja ja pelkoa myös sen vuoksi, että hänkin saisi vauvan käsivarsilleen.
Voisi sanoa, että synnytyspelkoani hälvensi eniten itse synnytys, joka loppujen lopuksi oli paljon helpompi toimitus, kuin liian vilkkaassa mielikuvituksessani etukäteen ajattelin. Jos vielä joskus saan lapsen, niin ainakin tiedän omakohtaisesti mistä on kyse ja tiedän selviäväni siitä.
Muiden naisten synnytyskokemusten kuuleminen ja lukeminen helpottivat pelkojani hieman, kuin myös silkkojen faktojen tankkaaminen synnytyksen vaiheista kerta toisensa jälkeen. Mukava äitiysneuvolan terveydenhoitajani myös jaksoi kiitettävän paljon keskustella kanssani aiheesta ja kertoi pelkopoliklinikan olemassaolosta. Oma synnytyspelkonsa kannattaakin rohkeasti tuoda esiin. Uskon, että harvassa ovat ne synnyttäneet naiset, jotka pitävät synnytystä pelkäävää pelkurina.
Synnytyspeloissa ei ole mitään hävettävää, niistä ei tarvitse jäädä yksin kärsimään.