Jos joku päivittelee kalkkunoitteni hintaa, sanon aina: ”Ei ole pakko syödä kalkkunaa.”
Pakko tulla vielä iltamyöhällä vinkkaamaan teille eräästä ravisuttavasta kirjasta, jonka lukeminen on minulta vielä kesken.
Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä.
”Miksi teollisesti tuotettuja lintuja kuolee kerralla joukoittain? Mitä tapahtuu ihmisille, jotka syövät noita lintuja?
Juuri tässä eräänä päivänä eräs paikallinen lastenlääkäri kertoi minulle näkevänsä kaikenlaisia sairauksia, joita ei ennen tavannut lainkaan. Ei ole vain nuorten diabetesta vaan myös tulehdus- ja immuunikatosairauksia, joita lääkärikunta ei edes osaa nimetä. Tytöt tulevat murrosikään paljon aiempaa varhaisemmin, lapset ovat allergisia suunnilleen kaikelle ja astmaa on hillittömästi. On päivänselvää, että syy on ruoassa.
Sorkimme eläinten perintötekijöitä ja syötämme niille kasvuhormoneita ja kaiken maailman lääkkeitä, joista emme todellakaan tiedä tarpeeksi. Ja sitten syömme elikot. Nykypäivän lapset ovat ensimmäinen sukupolvi, joka kasvaa moisella sapuskalla, ja me altistamme heidät jonkinlaiselle tieteelliselle kokeelle. Eikö ole outoa, että ihmiset järkyttyvät muutaman kymmenen urheilijan kasvuhormonien käytöstä, kun samalla annamme samoja sotkuja ravintoeläimillemme, joita syötämme lapsillemme?”
Tämä pätkä oli kalkkunafarmari Frank Reesen kertomaa. Pointti oli niin vahva, että minä vapisen sisäisesti. Tämän kirjan antimiin tulen varmasti vielä palaamaan kanssanne, lukukokemus on jo tähän mennessä ollut poikkeuksellisen herättelevä.
