Kohtaaminen bussissa

Olen reilusti kesälomaillut bloggaamisesta tässä pitkän hetken, mutta tänään tapahtui jotakin merkittävää. Bussissa lastenvaunujen kanssa oli tosi väsyneen näköinen pienen vauvan äiti. Hän alkoi jutella kanssani, kyseli miten ollaan saatu päivärytmiä kohdilleen ja miten meillä on mennyt. Tuntui pahalta vastata, että on ollut aika helppoa. Tai sitten aika kultaa muistot… 

Nainen valitteli univelkaansa, omaa ja miehensä työttömyyttä ja siten vaikeaa taloudellista tilannetta. Häntä harmitti, että ei jaksa hoitaa kotitöitä kunnolla, koska sotkuisessa kodissa häntä vasta harmittikin olla. Eikä hän mitään tästä sanonut varsinaisesti valittavalla äänensävyllä, ennemmin toteavalla ja voipuneella. 

Yritin parhaani mukaan olla hänelle lohdullinen ja rohkaiseva, ohimenevä keskustelukumppani. Sanoin, että ensimmäiset kuukaudet ovat raskaimmat ja että olin silloin itsekin ihan kuutamolla. Sanoin, että noin pienellä ei oikein vielä voikaan selkeää rytmiä olla, vaan se rytmin muodostuminen helpottuu, kun kuvioihin tulee samanlaisina toistuvia rutiineja ja kiinteää ruokaa. Ettei ensimmäisinä kuukausina tarvitse vaatiakaan itseltään juuri muuta, kuin että vauva tulee hoidetuksi. Että siivoamaan ehtii kyllä myöhemminkin, parempi olla sotkuisessa kodissa itse vähän jaksavampana. Ja hänen tilanteessaan olisi hyvä koittaa jaksaa ottaa selville kaikki mahdollinen saatavilla oleva apu, mihin olisi oikeutettu, ja jaksaa vielä hakeakin sitä apua itselleen. Perhetyöntekijä heillä kävikin kahdesti viikossa. Sen ajan väsynyt äiti sanoi käyttävänsä nukkumiseen. Huono taloudellinen tilanne häntä huolestutti erityisesti.

Jäimme pois samalla pysäkillä, lähdimme eri suuntiin.

”Kiitos, oli tosi kiva jutella sun kanssa”, väsynyt äiti sanoi hymyillen. 

”Niin sunkin kanssa. Toivottavasti teille on tulossa parempaa”, vastasin. 

Tämän myötä tajusin, että kyllä mulla missiota tällä saralla vielä riittää. Ne, jotka eniten apua ja tukea tarvitsevat, eivät taida pitää tilanteestaan blogia. Josko blogeja lukevatkaan, mutta lohdullisen, rohkaisevan ja voimaannuttavan vertaistuen merkitystä ei pidä vähätellä. Jatkan siis lippu korkealla! Kyllä vain luulen, että on paikkansa niille, jotka pitävät kaikkien puolia. Ja pitävät kaikkia tasavertaisina.