Näin väittävät tutkimukset, joiden pohjalta keskustellaan tässä Yle puheen ohjelmassa (56 min). Studiossa keskustelemassa ovat näyttelijä Olga Temonen (3 omaa+1 sijoituslapsi) sekä toimittajat Anu Silfverberg (1 lapsi) ja Riku Siivonen (2 lasta), ohjelman toimittajana Maria Pettersson (vapaaehtoisesti lapseton).

Varsinkin Olga Temonen puhuu mielestäni fiksuja, allekirjoitan hänen ajatusmaailmansa monilta osin. Hänen puheenvuorojensa ytimenä on se, että kyllähän lapset kasvavat tässä muun elämän ohessakin, ja koko perheen yhdessä viettämä aika voi olla muutakin kuin pelkästään lapsiin keskittyvää. 

Vanhemmuus on aihe, josta muiden kuin tutkijoiden on vaikea puhua muuten kuin omista lähtökohdistaan. Luulenpa, että lapsi onnistuu aina jotenkin yllättämään saajansa. Kasvatusperiaatteita voi miettiä ja päättää etukäteen, mutta sitä tulokasta ei voi käsikirjoittaa tietynlaiseksi. Vaikka kuinka kertoisi itselleen raskaana ollessaan, että vauvavuosi tulee olemaan rankka ja silmäpussini kasvavat ennenkuulumattomiin mittoihin, niin luultavasti se väsymys yllättää silti. Kuin myös vauvan käsittämätön eritteiden suoltamiskyky. Saati se, että lapsettomat kaverit ei vaan tajuu, miten et yhtäkkiä repeäkään niin moneen asiaan ja paikkaan kuin ennen. (Repeä… synnytys… heh heh…) 

On perin juurin jännää, miten paljon nykyään puhutaan, uutisoidaan ja keskustellaan lapsiperheiden elämästä ja jaksamisesta. Annetaan ymmärtää, että lapsettomat ja lapsiperheet ovat eri planeetoilta, ja että lapsen saadessaan katoaa mustaan aukkoon ja joutuu luopumaan sekä itsestään että kaikesta siitä, millä minuuttaan määritteli ennen lasta. Pikkulapsiperheiden avioerotilastoilla pelotellaan ja keskustelupalstoilla kauhistellaan hiekkalaatikon reunalla kyyristeleviä tuulipuku-olentoja, jotka ehkä joskus olivat tunnistettavissa naisiksi. 

Ihan niin kuin lapsia ei olisi saatu aina ennenkin. Mutta elämme aikaa, jolloin voimme itse (useimmissa tapauksissa) valita, milloin lapsia elämäämme haluamme ja kuinka monta. Vai haluammeko ollenkaan. Valinnanvara on hyvä asia! Mietin silti toisinaan, onko lapsi aikamme kultainen vasikka. Objekti, johon ladataan suuri määrä odotuksia. Kun odotuksemme eivät täyty, petymme.

On raskasta huomata, että pikkuvauva-aika ei ole ruusuista, vaan pukluista valvomista. Synnytyksen jälkeen ei tanssahdella kotiin, vaan istutaan puolikkaalla takamuksella kuukauden verran episiotomian vuoksi ja yritetään samalla pärjätä hämmentävän imetyksen opettelun kanssa. Valvotaan känisevän vauvan kanssa, jonka jokainen mahdollinen tarve on tyydytetty, mutta uni ei silti tule. 

Tähän nähden ymmärrän lasten saamisen jälkeisen onnellisuuden laskun oikein hyvin. Lapsen saaminen voi hyvinkin tuoda mukanaan ne ensimmäiset hetket, jolloin emme voi kontrolloida elämäämme ja päättää vapaasti tekemisiämme. Superindividualistiselle, länsimaiselle nuorelle aikuiselle vanhemmuus voi olla monta ankaraa märän rätin iskua kasvoille. Ja toki ihan kaikille muillekin. 

Olen selvinnyt hyvillä mielin hengissä ensimmäisestä oman lapseni vauvavuodesta. Alku oli minullekin rankka. Omalla suullani kirjoitin nuo edeltäneet rivit. 

Koen kuitenkin saaneeni elämääni valtavan paljon lisää lapsen myötä. Myös parisuhteeni on syventynyt telakoitumisen sijasta. Näen mieheni nauttivan isyydestä sydämensä kyllyydestä ja olevan suunnattoman hellä lapsellemme. Sydämeni on kippuralla onnesta joka päivä, koska mulla on nuo kaksi mahtavaa tyyppiä messissä mukana. 

Niin, kippuralla onnesta! Olen tajunnut, miten hetkellinen on tämä aika, kun lapseni on noin pieni. Tajuan sekä hänen lapsuutensa että oman äitiyteni ainutkertaisuuden. Koen muuttuneeni ihmisenä jonkin verran, mutta on hienoa saada itseensä uusia kerroksia. Nautin kaikkien vanhojen, lapsettomien ystävieni seurasta aivan niin kuin ennenkin. Jokaisessa päivässä on vauvan naurun ja maailman ihmettelyn myötä niin suurta ja spontaania riemua, että sydämeni on pakahtua. Kyllä mä onnittelen itseäni ihan joka päivä, että olenkin tuollaisen tyypin vatsassani kasvattanut ja ulos pungertanut. 

Vähänpä aavistin. Kaikesta. Mistään.

Kaikkein parasta on ehkä se, että on saanut yhden ihmisen lisää jengiinsä. Että tuolla ei ole varaa valita, kuunteleeko se mun paskoja vitsejäni ja syökö se mun tekemää ruokaa yhdessä saman pöydän ääressä ja keskusteleeko päivän ja maailman tapahtumista. Hän kasvaa tähän perheeseen ja saa maailmasta käsityksen meidän perheemme tapojen ja kulttuurin kautta. 

Tai ehkä parasta on se, miten maailman värit ovat syventyneet. Kaikilla teoillani tuntuu olevan enemmän merkitystä, koska tiedän jonkun jäävän tänne minun jälkeeni.  Yritys elää ekologista arkea on merkitykseltään konkreettisempi. 

Saatan olla silti väärä ihminen kirjoittamaan tästä. Hurahdin lapsiin jo kauan ennen omaani. Tienasin leipäni vaippoja vaihtamalla jo pari vuotta ennen omaa kakkamoottoria, ja rakastan sitä työtä hämmentävän paljon. Jos mun intohimonani olisi vaikkapa syvänmerensukellus, niin kai mua nyt harmittaisi, etten olisi yhtä vapaa tekemään sitä enää lapsen saatuani. Mutta nyt kun mulla on oma kappale maailman ihmeellisimpiä ihanuuksia kotona, niin eipä ole valittamista. Vaikka toki joskus väsyttää siltikin. 

Jos jotain yrittäisin sanoa siitä, miten onnellisuuden laskua ja lasten saamista voisi erottaa toisistaan, sanoisin näin: keskustelkaa. Keskustelkaa, keskustelkaa, keskustelkaa, keskustelkaa.

Itse pelkäsin pääni hajoavan siinä vaiheessa, kun tissit suihkusivat maitoa, toinen pää jälkivuotoa ja episiotomia-haava kaikkine komplikaatioineen teki mut todella onnettomaksi, samalla kun taloon oli tullut mystinen avaruusolento, jonka tarpeet oli yritettävä arvata oikein ja tyydytettävä ne rättiväsyneenäkin. Sumeilematta itkin pahan oloni ulos ja ilmoitin puolisolleni, että nyt on meikällä tosi rajallisesti jaksamista. Tuntuu, että mut oli tosi raa’asti riistetty pois itseltäni ja isketty jonkun muun ällöttävään, raunioituneeseen kroppaan.

Tiskit ja siivoamiset jäivät osaltani pitkiksi ajoiksi, kun keskityin pitämään huolta itsestäni ja vauvastani. Toinen meistä palautui aikanaan synnytyksestä huojentavasti taas omaksi itsekseen ja toinen muuttui pikku hiljaa avaruusolennosta omaksi, tutuksi ja käsittämättömän rakkaaksi vauvaksi. Pikku-pikku hiljaa. Ja mies piti kotia pystyssä töissä käymisen lisäksi. Tuskin voin koskaan kiittää siitä häntä tarpeeksi. 

Nyt kaikki on niin hyvin, ettei sitä voi edes käsittää. Olen sopeutunut elämään itseni lisäksi tuolle minua tarvitsevalle tirriäiselle, ja nauttimaan siitä. Ensi viikonloppuna hän jää ensimmäistä kertaa pois matkasta, kun suuntaamme kaksin reissuun. Elämästä on tullut tasapainoilua, mutta merkityksellistä sellaista. On ihanaa olla tärkeä pienelle ihmiselle, ja toisaalta kaikki itsenäinen vapaa-aika tuntuu entistä elämääni paljon makeammalta. Äitinä ei voi kuin voittaa, loppujen lopuksi.