Jos jokin, niin sadut ja tarinat ovat aina olleet minulle uskomattoman tärkeitä. Lapsena minulle luettiin aina iltasatu. Pikkusiskoni ovat minua sen verran nuorempia, että kun iltasatuperinne heidän kohdallaan jatkui, minä kömmin usein vielä yläasteikäisenäkin iltaisin kuuntelemaan samaa satua heidän kanssaan. Enkä todellakaan häpeä myöntää sitä.

Lukemaan opittuani kahlasin pienen kotikuntani kirjaston lastenkirjahyllyt melko huolella läpi ja siirryin hivenen liian aikaisin nuortenkirjojen pariin. 12-vuotiaana luin ensimmäisen Harry Potterin, ja siitä eteenpäin kasvoin niiden kanssa. Viimeisen niistä luin ammattikorkeakoulussa ollessani. Eräänkin kesän, kun olin viittä vaille 18, muistan vain siitä, miten aina kesätöiden jälkeen luin uusinta Potteria vintillä, jonne olin raahannut patjan. Vintiltä aukeaa ikkunat joka suuntaan, ja muistoissani kuulen mielikuvitukseni viuhunnan taustalla sateen. Sinä kesänä satoi niin usein, että pääsin harvoin viemään vanhuksia ulos kesätöissäni vanhainkodissa. Mutta ah, aina heti vintille lukemaan töiden jälkeen.

Minulla on pakkomielle lastenkirjoihin. Haalin niitä aina kirjakauppojen alennusmyynneistä ja kirpputoreilta, jo kauan ennen oman lapseni syntymääkin. Nyt, keskeneräisessä lastenhuoneessa on jotakin melko valmista: kirjahylly. Eikä sittenkään valmis! Ei yhtään Mauri Kunnasta vielä. Vain muutama Muumi-kuvakirja. Ei Ronja Ryövärintytärtä eikä Peppi Pitkätossuakaan vielä! Päättymätön projekti tämäkin siis. Kun lapseni muuttaa joskus pois kotoa, käynemme kitkerät neuvottelut siitä, mitä lastenkirjoja hän saisi ottaa mukaansa. 

Olen todennut, että lapseni voisi kapinoida minua vastaan vain parilla tavalla. Liittymällä Kokoomusnuoriin ja vetämällä jakkupuvun päälle. Toinen tapa olisi kieltäytyä heittäytymästä sanoinkuvaamattoman ihanaan mielikuvituksen maailmaan.  Sanoa, ettei kiinnosta, kun haluaisin lukea iltasaduiksi koko Potter-saagan.

…

Klassikkosadut eivät sovi kaikille, todettiin eilen Ylen uutisissa. Tuli mieleeni tämä kirjoittamani juttu maaliskuulta.  Kuulin myös ammattikasvattajataholta, miten ääneen luetut sadut saattavat yllättävän helposti olla nykylapsille liian pelottavia. Syynä on se, että lapset saavat nykyään niin varhain niin paljon visuaalisia ärsykkeitä, että heidän päänsä on täynnä tavallaan valmista kuvastoa, joka pomppaa esiin satujen kuulemisen yhteydessä. Välistä on hävinnyt suodattimena toimiva mielikuvitus, joka säätäisi mielikuvat kuulluista saduista sopiviksi kuulijansa kestokyvylle. 

Aivan tavattoman surullista. 

Ovathan vanhat sadut rankkoja. Niissä susi syö Punahilkan ja mummon, metsästäjä tulee ja ratkoo suden vatsan auki. Noita uhkaa syövänsä Hannun ja Kertun, Kerttu työntää noidan uuniin. Lumikin äitipuoli haluaa surmata liian kauniin Lumikin, mutta kiltti metsästäjä feilaa ja vie äitipuolelle sian sydämen näytille, että olisi muka tappanut Lumikin. Ja se myrkkyomena vasta pelottava olikin. 

Hrrrrrrrr!

Itse koin noiden satujen tuoneen lapsuuteeni kaivattua jännitystä. Niistä myös oppi paljon. Älä ota tuntemattomilta omenia…

Onko visuaalisten ärsykkeiden tulva vastaansanomaton? Onko mitään tehtävissä lasten mielikuvituksen pelastamiseksi?

kuva